Ei olisi parempaa päätöstä tämä matka voinut saada kuin viikko jooga- ja meditaatioretriitissä Gili Airin saarella. Meitä oli H2O-retriitissä ihan mahtava parinkymmenen hengen porukka. Joka päivä heräsimme puoli kuudelta ja menimme rannalle meditoimaan auringonnousu edessämme. Päiviin mahtui meditaatioharjoitusten lisäksi joogaa, snorklailua, upeita auringonlaskuja, hauskoja keskusteluja ja yhteisiä aterioita mindfulnessin hengessä. Retriitistä on oikeastaan vaikea kirjoittaa mitään, se oli sen verran syvä ja hieno kokemus, juuri oikeaan saumaan ennen kotiinpaluuta. Etenkin keskiviikkona, jolloin olimme koko päivän puhumatta hiljaisuudessa, sain selvitettyä hyvin ajatuksiani ja kirjoitettua itselleni ylös suuntaviivoja, miten tämän ihanan elämäni haluaisin elää. (On muuten aika kiva olla julkisilla paikoilla, kun ei voi puhua. Sitä päätyy nyökyttelemään typerä virne naamalla, kun ihmiset tervehtivät, ja tilaamaan ravintolassa ruokalistaa tökkimällä.)
Keräännyimme viimeisenä iltana juttelemaan, mitä retriitti oli meille antanut. Itselleni huippuhetkiin kuului eräs joogaharjoitus, jonka aikana tajusin kuinka paljon voimakkaampi olen kuin usein kuvittelen. Sen harjoituksen yritän muistaa jatkossa, kun epäilen itseäni joogamatolla ja sen ulkopuolella.
Toinen kohokohta ajoittui jo ensimmäiselle illalle, jolloin saarella puhkesi valtava myrsky. Lähdimme kuitenkin rannalle, jonne menimme jatkossakin joka ilta auringonlaskun aikaan. Harvoin olen kokenut sellaista tunnemylläkkää: kävelimme mutaisia polkuja, en tiennyt mihin astun, vettä oli välillä lähes polviin. Kävelyä kesti ukkosen valtavien jyrähtelyiden keskellä puolisen tuntia. Samaan aikaan tunsin pelkoa ja uskomatonta vapautta, kun liukastelin paljain jaloin pimeydessä tietämättä lainkaan mitä jalkojeni alla on. Lopulta saavuimme rannalle, jossa sydämeni pakahtui ympäröivästä kauneudesta: valkoinen hiekka hohti myrskyssä, vesi kimalteli turkoosina ja harmaa sumu ympäröi meidät kuplaansa, jonka lävistivät vain kirkkaat salamat. Vedessä ei varmaan kannattaisi seistä sateenvarjo pystyssä ukkosmyrskyssä, mutta en pystynyt vastustamaan kiusausta. Kun kävelimme kaatosateessa rantaviivaa, piilouduin nyyhkyttämään sateenvarjon alle ihan vain siitä ilosta, että maailma on näin kaunis.
Kaikesta upeinta olivat kuitenkin samanhenkiset ihmiset ja kaunis Gili Air. Gili-saaria on kolme, joista Gili T on reppureissajabilettäjien suosiossa ja Gili Meno puolestaan on todella hiljainen. Gili Air on siltä väliltä ja siellä asuu myös suurin paikallisväestö. Moskeijoiden rukouskutsut rytmittivät saaren elämää. Vasikat Gili Airilla näyttivät bambeilta isoine silmineen ja pitkine silmäripsineen. Kukot ja kanat juoksentelivat pitkin teitä, joilla ajoi vain hevoskärryjä, polkupyöriä ja sähköskoottereita: moottoriajoneuvoja ei ole. Valkoisilta hiekkarannoilta pääsi uimaan suoraan upeille koralliriutoille. Rakastuin paikkaan niin, että jäin vielä yhdeksi ylimääräiseksi päiväksi ja lähdin snorklausreissulle kolmen saaren ympärille. Mahtava viikko kruunaantui, kun yli metrin pituinen kilpikonna ui vieressämme, rauhallisesti kohti pintaa, hengitti ilmaa, jonka jälkeen se samalla rauhallisuudella suuntasi takaisin kohti pohjaa ja sateenkaaren värisiä kalaparvia.
Sunnuntaina palasin takaisin "kotiin" Ubudiin pariksi päiväksi. Oikea kotiinpaluu on edessä keskiviikkona, jolloin sattuu olemaan myös Galungan. Se on hindulaisen Balin suurin juhla, jolloin juhlistetaan hyvän voittoa pahasta ja jolloin esi-isien henget vierailevat maapallolla. Itse ajattelin juhlistaa sitä, että olen saanut kokea ja elää näin upean matkan, jonka vaikutusta loppuelämääni voin vielä vain arvailla.
Blogiin tulee vielä juttua vähän lisää, kunhan olen taas Suomessa. Iik!
Posted with Blogsy
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti