Näin siinä sitten kävi. Viime sunnuntai-iltana ajattelin, että hyvä on: jos en jaksa nousta aamulla joogaan, niin en jaksa. Ei ole mikään pakko. Sillä viikolla en ollut päässyt ylös ajoissa kertaakaan.
Maanantaiaamuna onnistuinkin sitten omaksi yllätyksekseni raahautumaan joogasalille seitsemäksi. Ja tiistaina. Ja keskiviikkona, torstaina, perjantaina ja lauantaina. Ihmeiden aika ei ole ohi. Ilmeisesti pakko, minä ja Ubud emme sovi yhteen.
Eikä siinä vielä kaikki! Aamujoogan ja hyvän aamiaisen jälkeen menin vielä toisellekin tunnille, jos huvitti. Huvitti joka päivä.
Muuten päivät ovat soljuneet ohi niin, etten enää erota niitä toisistaan.
Herkullista ja terveellistä ruokaa. (Sattumalta alkanut kokislakko on kestänyt nyt jo ennätykselliset kolme viikkoa. Suurelta osin siksi, että näistä terveysrafloista on välillä vaikea saada edes kahvia. Enkä kyllä haluaisikaan muuta kuin kitata ihania mehuja kurkustani alas aamusta iltaan. Kookospähkinä ruokopillillä kelpaa myös.)
Taivaan tyhjentäviä ukkoskuuroja. (Sadekausi on virallisesti alkanut.)
Muita luonnonihmeitä kuten jättisuuret ötökät. (Pingispallon kokoisen ampiaismutantin vielä onnistuin huiskimaan ulos huoneesta, kahdesti. Mutta kun avasin kylppärin oven ja siellä hengaili isoin torakka, jonka olen koskaan nähnyt, pamahti ovi hetkessä kiinni ja tilkitsin oven raot kirjamuurilla. Tunnin verran odotin, että ennätystorakka poistuisi jotain kautta, mutta sitten oli pakko mennä vessaan. Avasin oven varovasti, katsoin ympärille. Huh, poissa! Mutta kun istuin pöntöllä, näin tutut tuntosarvet heilumassa suihkuviemärin kapeista raoista. Joko torakka oli joogiakrobaatti tai David Copperfield, sillä en tajua, miten se oli saanut itsensä ängettyä parin millin raosta sisään. Yllätyin myös omasta nopeudestani poistua vessasta.)
Perjantai-illan kyllä muistan selvästi. Istuin kahvilan terassilla illan pimeydessä ja tuijotin tiiviisti näyttöä kuulokkeet korvilla. Näin paljon ei ollut jännittänyt vähään aikaan. Numerot taululla, juuri oikein päin. Sisäiset megatuuletukset, kun Suomi siirtyi vihdoin askeleen lähemmäs tasa-arvoa. Tahdon!
Tänään oli sitten joogasta välipäivä, joka tuli tarpeeseen. Kävin riisipelloilla kävelyllä. Ihanaa, ei yhtään turistia mailla halmeilla. (Torstainahan oli muuten jenkkien kiitospäivä. Haluaisin kiittää kiitospäivää siitä, että perjantain joogatunneilla oli ruhtinaallisesti tilaa, kun amerikkalaiset toipuivat juhla-aterioistaan.) Liskoja kyllä riisipeltojen poluilla riitti, aika isojakin. Ihmettelin paluumatkalla, miksi saan paniikkikilarit käärmeistä, mutta liskoihin suhtaudun ihan zenisti. "Aah, sillä on jalat. No sitten se ei varmaan haluakaan hyökätä kimppuuni, korkeitaan heittää yläfemmat."
Joo, näin täällä. Hannamari ja luonto kohtaavat, vol. en enää edes laske.
Posted with Blogsy
2 kommenttia:
Hei, Hannamari!
Olipa kiva lukea seikkailuistasi. Olin itsekin Kambodzassa marraskuussa ja nyt olen menossa Jakartan kautta Balille, ehkäpä bussilla. Kiinnostaisi tietää oliko siellä isot tiet asfaltoitu?
Sadekausi on meneillään, niin mietityttää tuo teiden kunto. Juna olisi tietysti myös hyvä vaihtoehto.
matkalla Paula
Kommentti oli jumahtanut Bloggerin uumeniin, joten vastauskin tulee varmaan reissusi kannalta aivan liian myöhään, pahoittelut:(. Toivottavasti tykkäsit Indonesiasta yhtä paljon kuin minä!
Vastataan nyt kuitenkin, jos joku samaa pohtii: Javan saaren puolella matkasin vain junalla ja se oli tosi miellyttävä ja rento tapa. Balilla tiet oli asfaltoitu eikä pelottanut auton kyydissä massiivisten sadekuurojenkaan aikana – ei ainakaan sen sateen takia:).
Lähetä kommentti