Tropiikista pakkaseen

Lähes kaksi viikkoa on jo vierähtänyt Suomessa. Lähes yhtä kauan olen lykännyt tämän tekstin kirjoittamista. En halua myöntää itselleni, että matka on oikeasti ohi, olen oikeasti nyt täällä. Niin, oikeasti pitäisi suunnitella jotain muuta kuin mihin kaupunkiin sitä seuraavaksi suuntaisi. Jotain muuta kuin miten saada taksikuski uskomaan, että en halua hänen kaverinsa erittäin laadukkaaseen hostelliin tai minkä smoothien tässä seuraavaksi kiskaisisi.

Lensin takaisin, mikä jo lähtökohtaisesti ärsytti. Olisi ollut kiva aloittaa ja päättää matka Helsingin rautatieasemalle. Nyt reitti kulki ensin Qatariin, jossa kello kahdelta yöllä lentokenttä oli yliampuva ostosparatiisi. Sieltä suuntana oli Oslo, jonka lumiselle kentälle saapuminen kimaltelevat flipflopit jalassa tuntui lievästi sanottuna naurettavalta. (Kenkäni katosivat Gili Airilla ja löytyivät paikan siivouskomerosta kun olin jo Balilla. Juoksulenkkarit olivat olleet mutaisina muoviin käärittynä Kambodzasta asti, joten en uskaltanut edes avata pussia.) Helsingissä en olisi voinut olla onnellisempi nähdessäni rakkaat ihmiset ja avatessani oven omaan kotiin.

Pari päivää nautin kotona olosta: siitä ettei ole jatkuva hiki, siitä että sängyssä on peitto eikä vain ohut lakana, siitä että keittiössä voi laittaa ruokaa.

Sitten se iski. Kaukokaipuu, halu lähteä taas pois. Maailmassa on niin paljon nähtävää ja minä olen täällä. Eipä niin, että tunne olisi uusi, se iskee aina reissun jälkeen. Siinä vaiheessa, kun alkaa pelottavasti tuntua, että matka oli vain unta ja pään täyttää välillä hämmästys, tapahtuiko se kaikki oikeasti. Tekisi mieli ryöstää pankki tai vaikka naida Kanye West, ja ottaa seuraava juna itään. Nojata ulos ikkunasta ja näyttää keskisormea lähtösuuntaan kunnes tarmokas provodnitsa palauttaisi vaunuunsa järjestyksen. Myönnän, että samoilin eilen kirjaston matkaopashyllyille eikä se ollut vahinko.

Moni on kysynyt, mikä oli matkassa parasta. Vaikka vastaukseksi on monta potentiaalista paikkaa ja hetkeä, parasta oli kuitenkin itse matkustus: junissa, busseissa, takseissa ja lautoilla. Se iloinen kambodzalaiskuski, joka ajoi minut majapaikkaan skootterilla pitkin mutaisia ja pimeitä kärrypolkuja. Se indonesialainen sänkynaapuri, joka otti laivalla päättäväisesti lippuni ja passini ja hoiti minulle ruokakortin. Se venäläinen bisnesnainen, joka tarjosi minulle ennen saapumista Jekaterinburgiin aamupalaksi itsetekemiään blinejä. Jopa se jatkuvasti röyhtäilevä kiinalaisukkeli, jolle vaimo virkkasi teepurkinsuojusta alapedillä matkalla Etelä-Kiinaan. Teitä kaikkia minulla on ikävä.

Ehkäpä se tässä minua nyt vaivaakin. Alle vuorokaudessa olin siirtynyt trooppiselta Balilta tuttuun, mutta silti niin vieraalta tuntuvaan Suomeen. Kaikki huutaa shokkia: lämpöpatterin viereen joutunut iho, yksinolemiseen tottunut mieli, jopa Suomen sisälämpötiloissa hyytynyt indonesialainen kasvoöljy. Samalla hyvät asiat täällä kotona peittyvät epämääräiseen paniikkiin.

Maata pitkin matkaamalla muutokset tapahtuvat vähitellen: tuk-tukin malli ja tienviitat vaihtuvat rajalla, ihmisetkin toki, mutta muutokset ovat silti hienovaraisempia. Shokin sijaan on aikaa huomata pieniä asioita ja nauttia niistä. Silloin on myös helpompi uskoa kaikki kokemansa. Ehkä jos olisin tullut kotiin hitaammalla tavalla, tajuaisin nopeammin, että olen taas täällä ja näin on nyt hyvä.

Vaikka matka on ohi, olisi vielä lähitulevaisuudessa tarkoitus rustata tänne blogiin lista, mitä kannattaa pitkälle juna-/bussimatkalle ottaa mukaan (plus mitä todellakaan ei). Kokemuksen syvällä rintaäänellä! (Ja myös itselle muistiin sitä joskus koittavaa reissua varten...)

 

 

Posted with Blogsy

Terveisiä paratiisista

Ei olisi parempaa päätöstä tämä matka voinut saada kuin viikko jooga- ja meditaatioretriitissä Gili Airin saarella. Meitä oli H2O-retriitissä ihan mahtava parinkymmenen hengen porukka. Joka päivä heräsimme puoli kuudelta ja menimme rannalle meditoimaan auringonnousu edessämme. Päiviin mahtui meditaatioharjoitusten lisäksi joogaa, snorklailua, upeita auringonlaskuja, hauskoja keskusteluja ja yhteisiä aterioita mindfulnessin hengessä. Retriitistä on oikeastaan vaikea kirjoittaa mitään, se oli sen verran syvä ja hieno kokemus, juuri oikeaan saumaan ennen kotiinpaluuta. Etenkin keskiviikkona, jolloin olimme koko päivän puhumatta hiljaisuudessa, sain selvitettyä hyvin ajatuksiani ja kirjoitettua itselleni ylös suuntaviivoja, miten tämän ihanan elämäni haluaisin elää. (On muuten aika kiva olla julkisilla paikoilla, kun ei voi puhua. Sitä päätyy nyökyttelemään typerä virne naamalla, kun ihmiset tervehtivät, ja tilaamaan ravintolassa ruokalistaa tökkimällä.)

Keräännyimme viimeisenä iltana juttelemaan, mitä retriitti oli meille antanut. Itselleni huippuhetkiin kuului eräs joogaharjoitus, jonka aikana tajusin kuinka paljon voimakkaampi olen kuin usein kuvittelen. Sen harjoituksen yritän muistaa jatkossa, kun epäilen itseäni joogamatolla ja sen ulkopuolella.

Toinen kohokohta ajoittui jo ensimmäiselle illalle, jolloin saarella puhkesi valtava myrsky. Lähdimme kuitenkin rannalle, jonne menimme jatkossakin joka ilta auringonlaskun aikaan. Harvoin olen kokenut sellaista tunnemylläkkää: kävelimme mutaisia polkuja, en tiennyt mihin astun, vettä oli välillä lähes polviin. Kävelyä kesti ukkosen valtavien jyrähtelyiden keskellä puolisen tuntia. Samaan aikaan tunsin pelkoa ja uskomatonta vapautta, kun liukastelin paljain jaloin pimeydessä tietämättä lainkaan mitä jalkojeni alla on. Lopulta saavuimme rannalle, jossa sydämeni pakahtui ympäröivästä kauneudesta: valkoinen hiekka hohti myrskyssä, vesi kimalteli turkoosina ja harmaa sumu ympäröi meidät kuplaansa, jonka lävistivät vain kirkkaat salamat. Vedessä ei varmaan kannattaisi seistä sateenvarjo pystyssä ukkosmyrskyssä, mutta en pystynyt vastustamaan kiusausta. Kun kävelimme kaatosateessa rantaviivaa, piilouduin nyyhkyttämään sateenvarjon alle ihan vain siitä ilosta, että maailma on näin kaunis.

Kaikesta upeinta olivat kuitenkin samanhenkiset ihmiset ja kaunis Gili Air. Gili-saaria on kolme, joista Gili T on reppureissajabilettäjien suosiossa ja Gili Meno puolestaan on todella hiljainen. Gili Air on siltä väliltä ja siellä asuu myös suurin paikallisväestö. Moskeijoiden rukouskutsut rytmittivät saaren elämää. Vasikat Gili Airilla näyttivät bambeilta isoine silmineen ja pitkine silmäripsineen. Kukot ja kanat juoksentelivat pitkin teitä, joilla ajoi vain hevoskärryjä, polkupyöriä ja sähköskoottereita: moottoriajoneuvoja ei ole. Valkoisilta hiekkarannoilta pääsi uimaan suoraan upeille koralliriutoille. Rakastuin paikkaan niin, että jäin vielä yhdeksi ylimääräiseksi päiväksi ja lähdin snorklausreissulle kolmen saaren ympärille. Mahtava viikko kruunaantui, kun yli metrin pituinen kilpikonna ui vieressämme, rauhallisesti kohti pintaa, hengitti ilmaa, jonka jälkeen se samalla rauhallisuudella suuntasi takaisin kohti pohjaa ja sateenkaaren värisiä kalaparvia.

Sunnuntaina palasin takaisin "kotiin" Ubudiin pariksi päiväksi. Oikea kotiinpaluu on edessä keskiviikkona, jolloin sattuu olemaan myös Galungan. Se on hindulaisen Balin suurin juhla, jolloin juhlistetaan hyvän voittoa pahasta ja jolloin esi-isien henget vierailevat maapallolla. Itse ajattelin juhlistaa sitä, että olen saanut kokea ja elää näin upean matkan, jonka vaikutusta loppuelämääni voin vielä vain arvailla.

Blogiin tulee vielä juttua vähän lisää, kunhan olen taas Suomessa. Iik!

 

Posted with Blogsy

Maasta toiseen

Nyt seuraa sellainen postaus, että internetistä saattaa loppua tila. Tervetuloa matkalle viisumien ihmeelliseen maailmaan! (Älä luota mihinkään kirjoittamaani, jos olet reissuun lähdössä, sillä säännöt muuttuvat jatkuvasti ja saattavat vaihdella eri rajanylityspaikoissa.)

Olen tällä reissulla käynyt yhdeksässä eri maassa. Vaikka rajojen ylitys on melkoista sirkusta, ei pitäisi valittaa. Kuala Lumpurin hostellissa huonekaveri harmitteli, miten Kiinan kansalaisena saa aina olla säätämässä viisumien kanssa. Suomen passin kanssa onkin aika onnellinen reissaaja: moneen maahan ei vaadita viisumia lainkaan tai jos vaaditaan, niin sen suhteellisen helpolla saa.

Maahan tullessa pitäisi olla aina jo paluulippu ostettuna, mikä on aikamoinen mahdottomuus tällaisella reissailutyylillä. Eikä kukaan lippuja onneksi ole kysynyt. Lentokentillä näitä ilmeisesti kytätään enemmänkin. Olen mennyt sillä asenteella, että jos joku virkaintoinen rajaheppu rupeaa lippua vaatimaan, käyn ostamassa jonkun halvan tiketin ja yritän uudelleen. Se nyt olisi ihan hanurista, mutta bussi- ja junalippuja on usein vain aika mahdoton ostaa etukäteen maan ulkopuolelta (ja harvoin olen tiennyt milloin tarkkaan olisin jatkamassa matkaa). Enkä halua tukea yhtään lentoyhtiötä turhilla lippuostoksilla, oli miten halpaa tahansa.

 

Venäjä:

Hankin viisumin matkatoimiston kautta, muuten tarvitsisi itse hommata viisumipuolto. Hain kertaviisumia, joka on voimassa 2-30 päivää: viisumiin merkitään matkan alkamis- ja päättymispäivä. Matkatoimisto suositteli hakemaan varmuuden vuoksi koko kuukautta, jos jotain sattuisi ja maassa täytyisi pysyä pari ylimääräistä päivää.

Käsittelyyn menee aikaa suhteellisen paljon, reilu viikko. Viisumiin tarvitsee kuvan ja perusjaarittelujen lisäksi todistuksen voimassa olevasta matkavakuutuksesta (eli sellainen täytyy hommata erikseen vakuutusyhtiöstä).

Junamatkalla Jekaterinburgista Irkutskiin samassa vaunussa matkannut itävaltalaispoika kertoi, miten hänen ensimmäiselle viisumilleen oli käynyt. Hän oli ollut kesällä ennen Trans-Siperian reissua tyttöystävän kanssa Tunisiassa. Rajalla virkailija oli ottanut passit pinoon ja iskenyt niihin leimoja liukuhihnalta. Sitten virkailijan ilme oli jähmettynyt ja leimailu loppunut kuin seinään: hän oli läiskäissyt leiman Venäjän viisumin päälle. Itävaltalainen joutui hakemaan (ja maksamaan) viisumin uudelleen.

Ja peeäs, jos haluaa tulla takaisinkin junalla (ah, se olisi ihanaaaaa), pitää hakea monikertaviisumia saman tien: ulkomailta Venäjän viisumin hankkiminen on melko mahdotonta.

Mongolia:

Halleluja, kesäkuusta lähtien Suomen kansalaiset eivät ole tarvinneet viisumia alle 30 päivän reissuilla. Näin jatkuu ainakin vuoden 2015 loppuun. Menkää siis ihanaan Mongoliaan, kun ei tarvitse edes passin pyörittelyä harrastaa.

Kiina:

Kiinan viisumin saa suht helposti Kulosaaressa sijaitsevasta suurlähetystöstä, vaikka asiakaspalvelua sinne ei kannata lähteä hakemaan. Itse hain viisumin samaisen matkatoiston avulla, joka hoiti Venäjän viisuminkin. Kalliimpaa? No kyllä! Hermoja säästävää? Hell yeah! Koska viisumeja ei voi hakea kovin paljon aiemmin ja olin kesällä paljon poissa Helsingistä, palautuskierroksiin ei oikein ollut varaa. Lisäksi koska minulla ei ollut vaadittavaa paluulippua (eikä menoakaan, heh), oli toimiston apu tarpeen lomakkeen täyttämisessä. Tein matkasuunnitelman liitteeksi (minä päivänä olisin missäkin) ja ensimmäiseksi yöksi hostellivarauksen (jonka viisumin saamisen jälkeen peruutin). Viisumiin saapumispäivämäärää ei merkitä: se on käytettävä kolme kuukautta myönnöstä. Mikä olikin hyvä, sillä arvioin päivämäärät ihan metsään.

Voi viisumin hankkia muun muassa Mongoliastakin ja huomattavasti halvemmalla. Prosessia sivusta seuranneena en suosittele heikkohermoisille: aamunkoitosta jonottamista päästäkseen varsinaiseen jonoon, jossa sitten kanssaodottajat kiilailevat ihan omien sääntöjensä mukaan. Epämääräisiä ohjeita ja myöhästeleviä virkailijoita, mikä saattaa johtaa siihen, että lähetystö sulkeutuu ennen kuin olet päässyt edes sisätiloihin jonottamaan. Näin ainakin alkusyksystä, kun mongolialaisopiskelijat suuntaavat naapurimaahan.

 

Vietnam:

Suomen passi on yksi niistä todella harvoista, jolla voi turisteilla Vietnamissa 14 päivää ilman viisumia. Pidemmälle matkalle viisumia olisi voinut hakea esimerkiksi Kiinan Nanningissa hostellin avustuksella, mutta sehän olisi tiennyt odottelua, rahanmenoa ynnä muuta mukavaa. Päätin pärjätä parilla viikolla ja se juuri riitti. Kiinan puoleisella rajalla kysyttiin Vietnamin viisumin perään, mutta selityksen jälkeen pääsin heti läpi ja Vietnamin puolella tuli automaattileima.

Kambodza:

Kambodzaan matkasin kyydillä, jonka olin ostanut koko matkalle Vietnamin Phu Quocista Phnom Penhiin. Niinpä minibussi jätti meidät rajakaupunki Ha Tienissä kahvilaan, joka pyöritti myös matkatoimistoa. Naiselle dollarit kouraan (hinta oli JUURI noussut kympillä 35 dollariin ja monet epäilivät kusetusta, mutta kävi ilmi, että ihan oikeaa hintaa pyydettiin). Hakemukseen tarvitsi valokuvan sinisellä taustalla eikä mitään paperia tarvinnut täyttää. Joku mies lähti skootterilla passien kanssa rajalle, jossa ne odottivat 30 päivän viisumeineen parin tunnin päästä. Monella keskustelupalstalla lukee, että viisumia voi itse hakea rajalta. En suosittele, jos on ostanut kyydin koko matkalle eikä vain rajalle asti. Bussi ei odota ja hintakin on sama. Ai niin, tulihan tuohon viisumin hinnan päälle vielä se dollarin terveystarkastus, heh.

Ja luojan kiitos sitä valokuvaa ei liimattu passiin. Jos näkisitte sen, tietäisitte miksi olen harvinaisen iloinen asiasta.

Thaimaa:

Thaimaahan ei tarvitse viisumia lyhyelle lomamatkalle. Nämä säännöt muuttuvat kuulemma usein, mutta oman visiittini aikana maarajalta sai passiin leiman, joka oikeutti maksimissaan 14 päivän oleskeluun maassa. Lentokentältä aikaa saa koko kuukaudeksi.

Malesia ja Singapore:

Kumpaankaan ei Suomen passilla tarvitse viisumia ja 90 päivää saa kummassakin turreilla ilman selittelyjä.

 

Indonesia:

Viimeinen ja vaikein. 30 päivän viisumin saa ostettua monesta satamasta, niin myös Sekupangista, johon Singaporesta saavuin. Muuta ei tarvitse kuin 35 dollaria ja valmista. (Tämäkin oli nostanut hintaansa kympillä vähän aikaa sitten, kuittipaperissa oli vielä vanha hinta korjaustussilla muutettuna. Ei ollut tämäkään huijausta.)

Mutta mutta. Indonesian oleskeluni kesto olisi viisi viikkoa, ei neljä. 60 päivän viisumia olisin voinut hakea Kuala Lumpurista, mutta visiittini osui osin viikonlopulle enkä olisi saanut passiani ajoissa takaisin. Singaporeen saavuin sunnuntaina laivalipun metsästykseen ja lähdin keskiviikkona, joten sieltäkään en voinut viisumia hakea, aika loppui kesken. Ongelmana oli, että paatti kulkee Jakartaan vain kerran viikossa. Jos jäisin odottelemaan viisumia, voisin saman tien olla hakematta sitä, sillä siinähän se ylimääräinen viikko menisikin.

Rahalla saa ja niin edelleen. Ostin siis 30 päivän viisumin rajalta ja päätin hankkia siihen pidennystä Balilla. Ongelma: Imigrasi, maahanmuuttovirasto, sijaitsee Denpasarissa ja sinne on Ubudista noin tunnin matka suuntaan. Siellä pitäisi rampata kolmisen kertaa täyttämässä lippua ja lappua. Päädyinkin sitten maksamaan pätäkkää Ubudissa toimistolle, joka hoiti ajelut puolestani. Pelkät taksit olisivat maksaneet kevyesti enemmän kuin heidän provisionsa. Minun täytyi vain antaa passi ja kirjoittaa monisivuiseen lomakkeeseen kotiosoitteeni, lopun hoiti toimisto.

Ennen passi olisi palautunut tällä vaivalla takaisin tarvittavilla leimoilla. Vaan eipä enää. Ulkkareilta vaaditaan joka tapauksessa yksi vierailu Imigrasissa. Sain tiistaina iltapäivällä agentiltani mailin, että huomenna sinne kello 8.30. Miten tunnistan sinut? kysyin. Olemme tavanneet, kuului vastaus. Ainoa ongelma, etten muistanut lainkaan miltä ukko näytti eikä minulla ole edelleenkään puhelinta. Ookoo, ei kun taksi hankintaan.

Aamuruuhkista huolimatta ehdimme juuri oikeaan aikaan perille ja ovelta vartija ohjasi minut istumaan alakertaan. Katselin ympärilleni ja näin kyltin, jossa luki, että ulkomaalaisten viisumiasiat hoidetaan yläkerrassa. Nousin kysymään samalta vartijalta, pitäisikö minun mennä kakkoskerrokseen. Kyllä. (Kiitos kun heti kerroit.)

Yläkerta olikin sitten pakastelokeron lämpötiloissa enkä nähnyt matkatoimiston tyyppiä (jota en kyllä muutenkaan olisi tunnistanut) missään. Kysyin tiskin takaa voisinko lainata puhelinta. Mies pyysi minua kirjoittamaan nimeni lapulle, otti paperin pöydän taakse ja siinä se. Ei puhelinta. Menin takaisin ulos, jossa taksikuski odotteli. Hän soitti agentille, joka ei vastannut. Takaisin yläkertaan.

Aulassa oli paljon turisteja ja heidän agenttejaan, mutta ei ilmeisesti minun. Sitten sisään tuli lisää ulkkareita indonesialaisen miehen kanssa. Vilkaisin ranskalaisen naisen kädessä olevaa lappua, josta tunnistin puhelinnumeron (joo, ihan totta!). Kysyin, onko kyseessä sama toimisto ja olihan se. Agentti ei tunnistanut minua itsevarmasta mailistaan huolimatta. Siinä sitten odoteltiin, kunnes tuli vuoroni valokuvaukseen punaisella taustalla ja sormenjälkien skannaukseen (jolloin tajusin, että en todellakaan osaa sormien nimiä englanniksi). Valmista. Takaisin taksilla Ubudiin.

Eilen kävin matkatoimistossa ja pöydän takaa repusta nousi tuttu passi yhdellä lisäleimalla.

Sen verran kalliiksi tuli tämä ylimääräinen viikko, että sen on paras olla ihan ennennäkemättömän mahtava. Ainakin suunnitelmat ovat sellaiset, että rupiat on hyvin käytetty: lähden huomenna viikoksi joogaretriittiin Gili Air -saarelle, joka kuvien perusteella on aika paratiisimainen.

Yksi vaihtoehto tälle pidennysrumballe olisi ollut kiltisti maksaa sakkoja ylimenneestä ajasta lentokentällä. Jos netistä löytämäni hinnat pitävät paikkansa, se olisi tullut kuitenkin vähän kalliimmaksi. Ennen kaikkea annan nyt joululahjan hermoilleni enkä joudu (toivottavasti) enää rajalla säätämään.

Posted with Blogsy