Tropiikista pakkaseen

Lähes kaksi viikkoa on jo vierähtänyt Suomessa. Lähes yhtä kauan olen lykännyt tämän tekstin kirjoittamista. En halua myöntää itselleni, että matka on oikeasti ohi, olen oikeasti nyt täällä. Niin, oikeasti pitäisi suunnitella jotain muuta kuin mihin kaupunkiin sitä seuraavaksi suuntaisi. Jotain muuta kuin miten saada taksikuski uskomaan, että en halua hänen kaverinsa erittäin laadukkaaseen hostelliin tai minkä smoothien tässä seuraavaksi kiskaisisi.

Lensin takaisin, mikä jo lähtökohtaisesti ärsytti. Olisi ollut kiva aloittaa ja päättää matka Helsingin rautatieasemalle. Nyt reitti kulki ensin Qatariin, jossa kello kahdelta yöllä lentokenttä oli yliampuva ostosparatiisi. Sieltä suuntana oli Oslo, jonka lumiselle kentälle saapuminen kimaltelevat flipflopit jalassa tuntui lievästi sanottuna naurettavalta. (Kenkäni katosivat Gili Airilla ja löytyivät paikan siivouskomerosta kun olin jo Balilla. Juoksulenkkarit olivat olleet mutaisina muoviin käärittynä Kambodzasta asti, joten en uskaltanut edes avata pussia.) Helsingissä en olisi voinut olla onnellisempi nähdessäni rakkaat ihmiset ja avatessani oven omaan kotiin.

Pari päivää nautin kotona olosta: siitä ettei ole jatkuva hiki, siitä että sängyssä on peitto eikä vain ohut lakana, siitä että keittiössä voi laittaa ruokaa.

Sitten se iski. Kaukokaipuu, halu lähteä taas pois. Maailmassa on niin paljon nähtävää ja minä olen täällä. Eipä niin, että tunne olisi uusi, se iskee aina reissun jälkeen. Siinä vaiheessa, kun alkaa pelottavasti tuntua, että matka oli vain unta ja pään täyttää välillä hämmästys, tapahtuiko se kaikki oikeasti. Tekisi mieli ryöstää pankki tai vaikka naida Kanye West, ja ottaa seuraava juna itään. Nojata ulos ikkunasta ja näyttää keskisormea lähtösuuntaan kunnes tarmokas provodnitsa palauttaisi vaunuunsa järjestyksen. Myönnän, että samoilin eilen kirjaston matkaopashyllyille eikä se ollut vahinko.

Moni on kysynyt, mikä oli matkassa parasta. Vaikka vastaukseksi on monta potentiaalista paikkaa ja hetkeä, parasta oli kuitenkin itse matkustus: junissa, busseissa, takseissa ja lautoilla. Se iloinen kambodzalaiskuski, joka ajoi minut majapaikkaan skootterilla pitkin mutaisia ja pimeitä kärrypolkuja. Se indonesialainen sänkynaapuri, joka otti laivalla päättäväisesti lippuni ja passini ja hoiti minulle ruokakortin. Se venäläinen bisnesnainen, joka tarjosi minulle ennen saapumista Jekaterinburgiin aamupalaksi itsetekemiään blinejä. Jopa se jatkuvasti röyhtäilevä kiinalaisukkeli, jolle vaimo virkkasi teepurkinsuojusta alapedillä matkalla Etelä-Kiinaan. Teitä kaikkia minulla on ikävä.

Ehkäpä se tässä minua nyt vaivaakin. Alle vuorokaudessa olin siirtynyt trooppiselta Balilta tuttuun, mutta silti niin vieraalta tuntuvaan Suomeen. Kaikki huutaa shokkia: lämpöpatterin viereen joutunut iho, yksinolemiseen tottunut mieli, jopa Suomen sisälämpötiloissa hyytynyt indonesialainen kasvoöljy. Samalla hyvät asiat täällä kotona peittyvät epämääräiseen paniikkiin.

Maata pitkin matkaamalla muutokset tapahtuvat vähitellen: tuk-tukin malli ja tienviitat vaihtuvat rajalla, ihmisetkin toki, mutta muutokset ovat silti hienovaraisempia. Shokin sijaan on aikaa huomata pieniä asioita ja nauttia niistä. Silloin on myös helpompi uskoa kaikki kokemansa. Ehkä jos olisin tullut kotiin hitaammalla tavalla, tajuaisin nopeammin, että olen taas täällä ja näin on nyt hyvä.

Vaikka matka on ohi, olisi vielä lähitulevaisuudessa tarkoitus rustata tänne blogiin lista, mitä kannattaa pitkälle juna-/bussimatkalle ottaa mukaan (plus mitä todellakaan ei). Kokemuksen syvällä rintaäänellä! (Ja myös itselle muistiin sitä joskus koittavaa reissua varten...)

 

 

Posted with Blogsy