Nyt seuraa sellainen postaus, että internetistä saattaa loppua tila. Tervetuloa matkalle viisumien ihmeelliseen maailmaan! (Älä luota mihinkään kirjoittamaani, jos olet reissuun lähdössä, sillä säännöt muuttuvat jatkuvasti ja saattavat vaihdella eri rajanylityspaikoissa.)
Olen tällä reissulla käynyt yhdeksässä eri maassa. Vaikka rajojen ylitys on melkoista sirkusta, ei pitäisi valittaa. Kuala Lumpurin hostellissa huonekaveri harmitteli, miten Kiinan kansalaisena saa aina olla säätämässä viisumien kanssa. Suomen passin kanssa onkin aika onnellinen reissaaja: moneen maahan ei vaadita viisumia lainkaan tai jos vaaditaan, niin sen suhteellisen helpolla saa.
Maahan tullessa pitäisi olla aina jo paluulippu ostettuna, mikä on aikamoinen mahdottomuus tällaisella reissailutyylillä. Eikä kukaan lippuja onneksi ole kysynyt. Lentokentillä näitä ilmeisesti kytätään enemmänkin. Olen mennyt sillä asenteella, että jos joku virkaintoinen rajaheppu rupeaa lippua vaatimaan, käyn ostamassa jonkun halvan tiketin ja yritän uudelleen. Se nyt olisi ihan hanurista, mutta bussi- ja junalippuja on usein vain aika mahdoton ostaa etukäteen maan ulkopuolelta (ja harvoin olen tiennyt milloin tarkkaan olisin jatkamassa matkaa). Enkä halua tukea yhtään lentoyhtiötä turhilla lippuostoksilla, oli miten halpaa tahansa.
Venäjä:
Hankin viisumin matkatoimiston kautta, muuten tarvitsisi itse hommata viisumipuolto. Hain kertaviisumia, joka on voimassa 2-30 päivää: viisumiin merkitään matkan alkamis- ja päättymispäivä. Matkatoimisto suositteli hakemaan varmuuden vuoksi koko kuukautta, jos jotain sattuisi ja maassa täytyisi pysyä pari ylimääräistä päivää.
Käsittelyyn menee aikaa suhteellisen paljon, reilu viikko. Viisumiin tarvitsee kuvan ja perusjaarittelujen lisäksi todistuksen voimassa olevasta matkavakuutuksesta (eli sellainen täytyy hommata erikseen vakuutusyhtiöstä).
Junamatkalla Jekaterinburgista Irkutskiin samassa vaunussa matkannut itävaltalaispoika kertoi, miten hänen ensimmäiselle viisumilleen oli käynyt. Hän oli ollut kesällä ennen Trans-Siperian reissua tyttöystävän kanssa Tunisiassa. Rajalla virkailija oli ottanut passit pinoon ja iskenyt niihin leimoja liukuhihnalta. Sitten virkailijan ilme oli jähmettynyt ja leimailu loppunut kuin seinään: hän oli läiskäissyt leiman Venäjän viisumin päälle. Itävaltalainen joutui hakemaan (ja maksamaan) viisumin uudelleen.
Ja peeäs, jos haluaa tulla takaisinkin junalla (ah, se olisi ihanaaaaa), pitää hakea monikertaviisumia saman tien: ulkomailta Venäjän viisumin hankkiminen on melko mahdotonta.
Mongolia:
Halleluja, kesäkuusta lähtien Suomen kansalaiset eivät ole tarvinneet viisumia alle 30 päivän reissuilla. Näin jatkuu ainakin vuoden 2015 loppuun. Menkää siis ihanaan Mongoliaan, kun ei tarvitse edes passin pyörittelyä harrastaa.
Kiina:
Kiinan viisumin saa suht helposti Kulosaaressa sijaitsevasta suurlähetystöstä, vaikka asiakaspalvelua sinne ei kannata lähteä hakemaan. Itse hain viisumin samaisen matkatoiston avulla, joka hoiti Venäjän viisuminkin. Kalliimpaa? No kyllä! Hermoja säästävää? Hell yeah! Koska viisumeja ei voi hakea kovin paljon aiemmin ja olin kesällä paljon poissa Helsingistä, palautuskierroksiin ei oikein ollut varaa. Lisäksi koska minulla ei ollut vaadittavaa paluulippua (eikä menoakaan, heh), oli toimiston apu tarpeen lomakkeen täyttämisessä. Tein matkasuunnitelman liitteeksi (minä päivänä olisin missäkin) ja ensimmäiseksi yöksi hostellivarauksen (jonka viisumin saamisen jälkeen peruutin). Viisumiin saapumispäivämäärää ei merkitä: se on käytettävä kolme kuukautta myönnöstä. Mikä olikin hyvä, sillä arvioin päivämäärät ihan metsään.
Voi viisumin hankkia muun muassa Mongoliastakin ja huomattavasti halvemmalla. Prosessia sivusta seuranneena en suosittele heikkohermoisille: aamunkoitosta jonottamista päästäkseen varsinaiseen jonoon, jossa sitten kanssaodottajat kiilailevat ihan omien sääntöjensä mukaan. Epämääräisiä ohjeita ja myöhästeleviä virkailijoita, mikä saattaa johtaa siihen, että lähetystö sulkeutuu ennen kuin olet päässyt edes sisätiloihin jonottamaan. Näin ainakin alkusyksystä, kun mongolialaisopiskelijat suuntaavat naapurimaahan.
Vietnam:
Suomen passi on yksi niistä todella harvoista, jolla voi turisteilla Vietnamissa 14 päivää ilman viisumia. Pidemmälle matkalle viisumia olisi voinut hakea esimerkiksi Kiinan Nanningissa hostellin avustuksella, mutta sehän olisi tiennyt odottelua, rahanmenoa ynnä muuta mukavaa. Päätin pärjätä parilla viikolla ja se juuri riitti. Kiinan puoleisella rajalla kysyttiin Vietnamin viisumin perään, mutta selityksen jälkeen pääsin heti läpi ja Vietnamin puolella tuli automaattileima.
Kambodza:
Kambodzaan matkasin kyydillä, jonka olin ostanut koko matkalle Vietnamin Phu Quocista Phnom Penhiin. Niinpä minibussi jätti meidät rajakaupunki Ha Tienissä kahvilaan, joka pyöritti myös matkatoimistoa. Naiselle dollarit kouraan (hinta oli JUURI noussut kympillä 35 dollariin ja monet epäilivät kusetusta, mutta kävi ilmi, että ihan oikeaa hintaa pyydettiin). Hakemukseen tarvitsi valokuvan sinisellä taustalla eikä mitään paperia tarvinnut täyttää. Joku mies lähti skootterilla passien kanssa rajalle, jossa ne odottivat 30 päivän viisumeineen parin tunnin päästä. Monella keskustelupalstalla lukee, että viisumia voi itse hakea rajalta. En suosittele, jos on ostanut kyydin koko matkalle eikä vain rajalle asti. Bussi ei odota ja hintakin on sama. Ai niin, tulihan tuohon viisumin hinnan päälle vielä se dollarin terveystarkastus, heh.
Ja luojan kiitos sitä valokuvaa ei liimattu passiin. Jos näkisitte sen, tietäisitte miksi olen harvinaisen iloinen asiasta.
Thaimaa:
Thaimaahan ei tarvitse viisumia lyhyelle lomamatkalle. Nämä säännöt muuttuvat kuulemma usein, mutta oman visiittini aikana maarajalta sai passiin leiman, joka oikeutti maksimissaan 14 päivän oleskeluun maassa. Lentokentältä aikaa saa koko kuukaudeksi.
Malesia ja Singapore:
Kumpaankaan ei Suomen passilla tarvitse viisumia ja 90 päivää saa kummassakin turreilla ilman selittelyjä.
Indonesia:
Viimeinen ja vaikein. 30 päivän viisumin saa ostettua monesta satamasta, niin myös Sekupangista, johon Singaporesta saavuin. Muuta ei tarvitse kuin 35 dollaria ja valmista. (Tämäkin oli nostanut hintaansa kympillä vähän aikaa sitten, kuittipaperissa oli vielä vanha hinta korjaustussilla muutettuna. Ei ollut tämäkään huijausta.)
Mutta mutta. Indonesian oleskeluni kesto olisi viisi viikkoa, ei neljä. 60 päivän viisumia olisin voinut hakea Kuala Lumpurista, mutta visiittini osui osin viikonlopulle enkä olisi saanut passiani ajoissa takaisin. Singaporeen saavuin sunnuntaina laivalipun metsästykseen ja lähdin keskiviikkona, joten sieltäkään en voinut viisumia hakea, aika loppui kesken. Ongelmana oli, että paatti kulkee Jakartaan vain kerran viikossa. Jos jäisin odottelemaan viisumia, voisin saman tien olla hakematta sitä, sillä siinähän se ylimääräinen viikko menisikin.
Rahalla saa ja niin edelleen. Ostin siis 30 päivän viisumin rajalta ja päätin hankkia siihen pidennystä Balilla. Ongelma: Imigrasi, maahanmuuttovirasto, sijaitsee Denpasarissa ja sinne on Ubudista noin tunnin matka suuntaan. Siellä pitäisi rampata kolmisen kertaa täyttämässä lippua ja lappua. Päädyinkin sitten maksamaan pätäkkää Ubudissa toimistolle, joka hoiti ajelut puolestani. Pelkät taksit olisivat maksaneet kevyesti enemmän kuin heidän provisionsa. Minun täytyi vain antaa passi ja kirjoittaa monisivuiseen lomakkeeseen kotiosoitteeni, lopun hoiti toimisto.
Ennen passi olisi palautunut tällä vaivalla takaisin tarvittavilla leimoilla. Vaan eipä enää. Ulkkareilta vaaditaan joka tapauksessa yksi vierailu Imigrasissa. Sain tiistaina iltapäivällä agentiltani mailin, että huomenna sinne kello 8.30. Miten tunnistan sinut? kysyin. Olemme tavanneet, kuului vastaus. Ainoa ongelma, etten muistanut lainkaan miltä ukko näytti eikä minulla ole edelleenkään puhelinta. Ookoo, ei kun taksi hankintaan.
Aamuruuhkista huolimatta ehdimme juuri oikeaan aikaan perille ja ovelta vartija ohjasi minut istumaan alakertaan. Katselin ympärilleni ja näin kyltin, jossa luki, että ulkomaalaisten viisumiasiat hoidetaan yläkerrassa. Nousin kysymään samalta vartijalta, pitäisikö minun mennä kakkoskerrokseen. Kyllä. (Kiitos kun heti kerroit.)
Yläkerta olikin sitten pakastelokeron lämpötiloissa enkä nähnyt matkatoimiston tyyppiä (jota en kyllä muutenkaan olisi tunnistanut) missään. Kysyin tiskin takaa voisinko lainata puhelinta. Mies pyysi minua kirjoittamaan nimeni lapulle, otti paperin pöydän taakse ja siinä se. Ei puhelinta. Menin takaisin ulos, jossa taksikuski odotteli. Hän soitti agentille, joka ei vastannut. Takaisin yläkertaan.
Aulassa oli paljon turisteja ja heidän agenttejaan, mutta ei ilmeisesti minun. Sitten sisään tuli lisää ulkkareita indonesialaisen miehen kanssa. Vilkaisin ranskalaisen naisen kädessä olevaa lappua, josta tunnistin puhelinnumeron (joo, ihan totta!). Kysyin, onko kyseessä sama toimisto ja olihan se. Agentti ei tunnistanut minua itsevarmasta mailistaan huolimatta. Siinä sitten odoteltiin, kunnes tuli vuoroni valokuvaukseen punaisella taustalla ja sormenjälkien skannaukseen (jolloin tajusin, että en todellakaan osaa sormien nimiä englanniksi). Valmista. Takaisin taksilla Ubudiin.
Eilen kävin matkatoimistossa ja pöydän takaa repusta nousi tuttu passi yhdellä lisäleimalla.
Sen verran kalliiksi tuli tämä ylimääräinen viikko, että sen on paras olla ihan ennennäkemättömän mahtava. Ainakin suunnitelmat ovat sellaiset, että rupiat on hyvin käytetty: lähden huomenna viikoksi joogaretriittiin Gili Air -saarelle, joka kuvien perusteella on aika paratiisimainen.
Yksi vaihtoehto tälle pidennysrumballe olisi ollut kiltisti maksaa sakkoja ylimenneestä ajasta lentokentällä. Jos netistä löytämäni hinnat pitävät paikkansa, se olisi tullut kuitenkin vähän kalliimmaksi. Ennen kaikkea annan nyt joululahjan hermoilleni enkä joudu (toivottavasti) enää rajalla säätämään.
Posted with Blogsy
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti