Lupaan ja vannon, etten enää ikinä ikinä ikinä Suomessa valita yhdestäkään välistä jääneestä metrovuorosta, puoli tuntia myöhästyneestä junasta tai lumipenkkaan juuttuneesta bussista.
Tässä syy:
Siem Reapista halusin jatkaa matkaa Sen Monoromiin Mondulkirin provinssiin. Kambodzassa on toki paljon matkatoimistoja, jotka välittävät lippuja, mutta olen hommannut liput yleensä hostelleista, koska niin on pienempi riski tulla kusetetuksi.
Toissapäivänä kävin respassa kysymässä pilettiä bussiin perjantaiksi. Mutta paikat olikin loppuunmyyty! Olin kuitenkin jo varannut majoituksen ja sitä oli myöhäistä maksutta peruuttaa, joten kysyin onko mitään muuta yhtiötä, joka ajaisi vuoroja alueelle. Respan nainen soitti toiseen yhtiöön, jonka minibussissa oli vielä tilaa. Hintaa tuli kyllä enemmän, mutta ostin lipun. Kuulemma matka menisi minibussilla paljon nopeamminkin kuin isolla bussilla, kuudessa tunnissa. Niin nopeasti? kysyin epäuskoisena. Kyllä, kuudessa tunnissa.
Bussin lähtöaika oli seitsemältä aamulla, mutta minun piti olla valmiina kuudelta hotellin aulassa noutoa varten. Kello kuusi, ei bussia. Puoli seitsemän, ei bussia. Respan mukaan sateen takia kyyti oli myöhässä, koska noutokierros kestää tällöin kauemmin ja asuttamani hotelli on usein listan viimeisenä. Tulihan se bussi viimein, varttia yli seitsemän. Olin sen ensimmäinen matkustaja.
Kiersimme sitten pari muutakin hotellia, kunnes kuski ajoi meidät yhden hotellin pihaan, jossa odottaisimme varsinaisen bussin lähtöä. Hetki menisi. Mies kehotti meitä syömään jotain ennen lähtöä, sillä toisin kuin isommat bussit, minibussit eivät tekisi muuta kuin 10 minuutin vessatauon. Kuulosti hyvältä.
Vähän ennen yhdeksää, kaksi tuntia myöhässä, minibussit ajoivat pihaan. Kysyin kuskeilta, kumpaan menen, kun olen suuntaamassa Sen Monoromiin Mondulkiriin. Yksi miehistä syynäsi lippuani, jossa oli Mondulkirin kohdalla rasti ja ohjasi toiseen busseista.
Vihdoin matkaan. Se sujuikin ihan hyvin, kunnes puoli kahden aikaan saavuimme ravintolan pihaan. Täällä vaihdetaan busseja ja odotetaan muiden vuorojen matkustajia, meille kerrottiin. Tunnin ruokatauko (jota ei pitänyt olla). Kysyin oman autoni kuskilta, kuinka kaukana Sen Monorom vielä on. Mitä, ei tämä bussi mene Sen Monoromiin, kuului vastaus. Näytin lippua, mutta se ei auttanut asiaa. Mondulkiri on kaukana, mies sanoi. No niin on, mutta Sen Monorom on provinssin pääkaupunki ja sinne olen ostanut lipun ja vielä varmistanut hotellista, että päättäri on nimenomaan kaupungissa. Minne bussi sitten menee Mondulkirissä? Mondulkiriin, kuului vastaus.
Sitten mies sanoi, että jos maksan kymmenen dollaria, pääsen Sen Monoromiin asti. Kymmenen dollaria maksoin seitsemän tunnin matkasta Phnom Penhistä Siem Reapiin. Kuinka kaukana Sen Monorom oikein on mystisestä Mondulkirin pysäkistä? En saanut vastausta.
Päätin istua syömään ja odottaa. Samainen kuski ehdotti vielä toistamiseen kymmentä dollaria ja että voin maksaa sen ravintolan omistajalle, joka hommaisi pysähdyspaikasta kyydin perille. Odotin että mies poistui, ja menin kysymään toiselta kuskilta, miten pääsen perille. Hänen ympäripyöreistä vastauksistaan päättelin, että lipullani saattaisinkin päästä perille.
Kahden (2) tunnin kuluttua alkoi busseja saapua. Laosiin, kymmenen ihmistä poistui. Phnom Penhiin, muutamia siirtyi bussiin. Kunnes istuin ravintolassa ypöyksin.
Menin lähdössä oleville busseille, ja kysyin minnes minä. Yksi kuskeista katsoi lippua ja minua. Ei tänne tänään pääse. Anteeksi mitä? Kukaan muu siis ei ole menossa Mondulkiriin? Ei.
Minulla oli siis lippu, mutta bussia ei ollut olemassa. Ai kun kiva. Mies pyysi odottamaan ravintolaan. Juu, nyt pitää jäädä kaupunkiin yöksi, muita busseja ei tänään tule. Mutta huomenna kello seitsemän minut noudettaisiin ja pääsisin perille Sen Monoromiin asti. Eikä maksa lisää. No ei kai, kun MINULLA OLI S****** LIPPU SINNE TÄNÄÄN.
Joten ei auttanut kuin hypätä jonkun kuskin kaverin kaverin autoon, joka vei minut hotellilleen keskustaan, kaupunkiin jonka nimeä en tiennyt. Ei pienintäkään aavistusta, missä päin Kambodzaa olin.
Viiden minuutin päästä kaarsimme pihalle, näytti ihan mukiinmenevältä. Perhe asui itse talossa ja seinustalla olevat huoneet olivat siistin näköiset. Mutta minäpä pääsinkin takaosan huoneeseen. Siinä hiessä ja tuskassa en pahemmin ympärilleni katsonut. Mutta sitten. Avasin vessan oven: pytty huuhdeltiin heittämällä sangosta vettä ja suihkuna toimi käsisuihku vessanpöntön vieressä. Sängyn lakanat olivat läikikkäät. Okei, ei kiva, mutta ehkä yksi yö missä vaan. Sitten mies tuli suihkuttamaan hyönteismyrkkyä huoneeseen, jonka jälkeen katsoin kauhulla ympärilleni. Hyttysiä pörräsi joka nurkassa, ikkuna ei ollut tiivis ja bonuksena ovi ei edes sulkeutunut kunnolla. Mitään hyttysverkkoa ei tietenkään ollut. Ei helvetti, tänne en jäisi malarialottoon.
Jätin rinkan hyttysten kanssa huoneeseen ja lähdin "pääkadulle". Ensimmäinen siistin näköinen hotelli, sinne. Saisinko nähdä huoneen? Nyt syynäsin nurkat vähän tarkemmin ja vaikka ei mikään Hilton tämäkään ole, sai kelvata. Toistaiseksi ilmassa ei ole pörrännyt mikään örkki. (Google Mapsien sijaintipalvelujen avulla olen muuten paikallistanut itseni Stung Trengiin.)
Niinpä menin takaisin hyttysläävälle hakemaan rinkan. En nähnyt pihalla ketään, joten vain lähdin, maksunhan he olivat jo saaneet. Huomenna tosin joudun menemään takaisin ja keksimään jonkun selityksen lähtööni. Bussi tulee sinne seitsemältä (tai ehkä yhdeksältä tai ei koskaan). Jos se tulee, niin matka kestää kuulemma seitsemän tuntia. Uskoo ken tahtoo.
Posted with Blogsy
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti