Puhelin oli siis varastettu ja olisi tehnyt mieli vain kiroilla sekä potkia seinää. Bussilippu oli kuitenkin ostettu, joten illalla huristelin taas mototaksilla bussitoimistolle odottamaan. Tarkoituksena oli mennä yöbussilla Rach Gian kaupunkiin, josta jatkaa aamulla lautalla Phu Quocin saarelle lähelle Kambodzan rajaa. Saigoniinkaan ei todellakaan tehnyt enää mieli jäädä.
Toimiston eteen kurvasi pieni bussi, ja olin juuri levittänyt kaikki kamani hienosti ympäriinsä: oma linja-auto starttaisi vasta tunnin päästä. Kuski kuitenkin viittilöi minua sisään ja lopulta tajusin, että kyseessä oli kyyti varsinaiselle asemalle. Joten äkkiä kamat kasaan ja dösään.
Pian saavuimmekin itse asemalle, jonka odotushuoneen ovelle kurvasi jatkuvasti isompia ja pienempiä busseja. Missään niistä ei lukenut kohdetta. Kovaäänisistä kuului jotain mölyä, mutta en saanut mitään selvää. Kun kello lähestyi yhdeksää eli oman kyydin lähtöön oli vartti, valitsin yhden bussin ja menin sen luo tiketti kädessä. Kas, olin osunut oikeaan. (Rach Giaa ei todellakaan lausuta kuten kirjoitetaan, joten ainoa tapa kommunikoida paikan nimeä oli heilutella lippua.)
Vietnamissa yöbussit ovat niin sanottuja sleepereitä: istuinten sijaan siellä on kolmessa rivissä ja kahdessa kerroksessa sängyn ja penkin välimuotoja. Yli 160-senttisille en suosittele, itsekin jouduin vääntyilemään edestakaisin, koska jalat eivät mahtuneet suoriksi.
Nukahdin kuitenkin nopeasti. Heräsin yhdentoista aikaa vessatauolle. Sitten nukahdin taas. Kello kolmelta bussi pysähtyi jälleen. Voisihan sitä taas vessassa käydä. Menin ulos, jossa kaikki tavarat oli nostettu kadulle. Käymälää ei näkynyt, vain jonkinnäköinen pysäkki keskellä pimeyttä. Sitten välähti! Olin luullut, että bussi saapuu Rach Giaan kuudelta aamulla. Ilmeisesti myyjä tarkoitti kuutosella matkan kestoa, kuutta tuntia. Juoksin takaisin sisälle hakemaan loput tavarat. Mihin sitten? Joku mies parkkipaikalla viittilöi minua pikkubussiin. Ei hajuakaan missä olimme, joten ei kun kyytiin vaan.
Ajelimme jonkin aikaa pimeitä katuja. Mieleen tuli, olikohan paikka edes Rach Gia. Yritin osoitella nimeä vierustoverille, joka lopulta nyökkäsi. Siinä samassa kuskikin huusi minulle kysyvästi ferry? ja nyökkäsin helpottuneena. Kyllä, ferry.
Eikä aikaakaan kun olimme päättärillä, pimeässä satamassa, minä ja porukka vietnamilaisia. Pieni katukahvila oli auki, joten istuin siihen odottamaan. Yksi vietnamilainen tyttö kysyi, olenko menossa Phu Quocille. Nyökkäilin. Tyttö kavereineen lähti, ilmeisesti hotellille.
Istuin siinä muovituolissa trooppisessa kuumuudessa. Oli vähän orpo olo. Kello oli puoli neljä, ja ympärillä pörräsi jos jonkinlaista ötökkää. Ei helvetti, lautan lähtöön oli vielä lähes viisi tuntia. Nyt rahat hyvään käyttöön ja etsimään jotain yöpaikkaa, vaikkakin vain pariksi tunniksi. Avasin Lonely Planetin, jossa oli merkitty kaksi hotellia viereiselle kadulle. Toinen oli kiinni, mutta toisen portti oli auki. Siellähän oli myös tyttö kavereineen. He alkoivat heti säätää puolestani. No ticket for tomorrow? Oh my god! Kaikilla oli sellainen ilme, kuin jäisin Rach Giaan jumiin loppuelämäkseni ellei asiaa hoidettaisi nyt ja heti. Vastaanoton nainen sitten soitti pari puhelua neljältä aamuyöllä ja leimasi minullekin lipun aamun lauttaan. Jäin penkille odottamaan, että vietnamilaiset vieraat olisivat valmiita ja voisin kysyä itselleni huonetta.
Eipä aikaakaan, kun porukan vähän englantia puhuva tyttö viittilöi minulle: jos haluaisin, voisin tulla hänen ja ystävän huoneeseen yöksi. Hotellin omistajalle se oli ok pientä lisämaksua vastaan. Mikäs siinä. Pienessä huoneessa oli parisänky ja menimme siihen kaikki kolme. Jossain vaiheessa nukahdin ja heräsin kun oli aika lähteä satamaan.
Seurasin porukkaa vielä aamiaiselle ja siitä lauttaan, jonka väenpaljoudessa jouduin eri puolelle istumaan. Pian yksi porukan miehistä pujotteli rivien välistä ja kysyi, onhan kaikki kunnossa. Voi apua, mitä huolenpitoa! Välillä kyllä mietin, miten eksyneeltä yleensä näytän, kun joka paikasta löydän tällaisia ihania ihmisiä.
Parin tunnin matka sujui, yllätys yllätys, torkkuen. Harmittaa ihan vietävästi, että lautan tungoksessa tai laiturilla en nähnyt yrityksistä huolimatta minua auttaneita ihmisiä enää, vaan jouduin kiirehtimään minibussiin. Olisin halunnut kiittää vielä tuhannesti kaikesta avusta. Kadonneen puhelimen jälkeen tämä yö palautti taas uskon ihmisiin.
P.S. Kuvia ei oikein matkalta ole, kun a) yleensä kuvaan puhelimella b) tapahtuma-aikaan oli pilkkopimeää. Alemmassa kuvassa siis ei lautta, jolla menimme, vaan jokin kalastuspaatti saaren edustalla, heh...
Posted with Blogsy
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti