Kambodzalla on synkkä lähimenneisyys, johon tänään tutustuin vierailemalla Choeung Ekin kuoleman kentillä ja Tuol Slengin vankilassa.
Punakhmerit hallitsivat Kambodzaa vuosina 1975-1979. Tuona aikana arviolta neljäsosa kambodzalaisista kuoli, noin kaksi miljoonaa ihmistä.
Pol Potin johtamat punakhmerit halusivat luoda kommunistisen yhteiskunnan, jonka keskiössä oli maatalous. Rutiköyhässä, epävakaassa ja Vietnamin sodan myötä pommitetuksi joutuneessa Kambodzassa punakhmerit saivat rekrytoitua joukkoihinsa etenkin nuoria maaseudulta. Sivistys ja koulutus edustivat kaikkea pahaa. Kaupungit lakkautettiin, ja niiden asukkaat lähetettiin pakkotyöhön maaseudulle kauheisiin oloihin. Perheenjäsenet erotettiin toisistaan. Ajanlasku aloitettiin uudestaan vuodesta nolla. Pian johdon vainoharhat ulottuivat lähes jokaiseen, ja kansanmurha tapahtui muutamassa vuodessa.
Ensimmäiseksi vierailin Phnom Penhin ulkopuolella sijaitsevassa Choeung Ekissä eli kuoleman kentillä, joka oli yksi yli kolmestasadasta teloituspaikasta. Nyt alue on vehreä puisto, mutta sen historia on kylmäävä. Vangitut, tavalliset ihmiset, tuotiin alueelle autolasteittain, jonka jälkeen heidät tapettiin usein kuokalla tai muuten päähän iskemällä, koska luodit olivat liian arvokkaita. Kovaäänisistä pauhasi musiikki, jotta murhat eivät kuuluisi leirin ulkopuolelle.
Loppuaikoina tapettavia tuotiin niin paljon, että osan täytyi odottaa kuolemaa vankikopissa, sillä kaikkia ei ehditty tappaa yhdessä yössä. Pol Potin mukaan koko perheestä piti päästä eroon, jotta kukaan ei jäisi kostamaan. Niinpä vauvoja murhattiin äitiensä edessä puuhun hakkaamalla.
Choeung Ekiin ihmisiä kuljetettiin muun muassa Tuol Slengin kidutusvankilasta, joka sijaitsi entisessä koulussa Phnom Penhin keskustassa. Vaikka kuoleman kenttien jälkeen mieli oli musta, päätin jatkaa matkaa Tuol Slengissä nykyään sijaitsevaan museoon.
Punakhmerit olivat tarkkoja rekisteröimään kaikki uhrinsa: kuljetuksissa olleet kirjattiin kuolemanlistoihin, jotta yksikään ei onnistuisi pakenemaan. Samoin vankilaan tuodut uhrit mitattiin ja valokuvattiin, jokaikinen. Nyt nuo kuvat täyttävät Tuol Slengin huoneita ja kidutuskammioita. Samoin kuvat kidutetuista uhreista ja mitä hirveimmistä kidutustavoista, joilla ihmiset pakotettiin tunnustamaan asioita, joita he eivät olleet tehneet. Tässä paikassa alkoi heikottaa toden teolla. Rakennuksien edessä oli piikkilankaverkot, jotta kukaan epätoivoinen ei voisi tehdä itsemurhaa hyppäämällä. Vain muutama noin 20 000 vangitusta selvisi hengissä. Kamalin paikka, missä olen ikinä käynyt. Jossain vaiheessa alkoi etoa niin, että oli pakko poistua ulos ja nojata seinään.
Kun alkaa miettimään, kuinka monen ihmisen elämään punakhmerien hirveydet yhä vaikuttavat, tulee tyhjä olo. Kuinka vähän aikaa tästä on! Jokaisen lähipiiristä löytyy murhattuja ja murhaajat elävät yhä tavallista elämää.
Sitten vielä asiat, jotka korostavat elämän epäoikeudenmukaisuutta: Vietnam syrjäytti punakhmerit vallasta, mutta punakhmerit istuivat silti YK:ssa vielä vuosia tämän jälkeen ja saivat monelta länsimaalta tukea kylmän sodan hengessä. Pol Pot eli vapaana ja voi hyvin. Hän joutui vasta vuonna 1997 kotiarestiin, kunnes kuoli seuraavana vuonna sydänkohtaukseen. Pol Pot ei siis joutunut vastuuseen tekemästään kansanmurhasta, kahden miljoonan ihmisen kidutuksista ja kuolemasta. Kambodzassa on vallassa edelleen useita entisiä punakhmerejä.
Vain muutama on saatu viime vuosina oikeuden eteen hirmuteoista. Kolme johtohahmoa on saanut tuomion. Yksi heistä on Tuol Slengin johtaja Kang Kek Leu "Duch", joka on tuomittu elinkautiseen. Kahdella muulla tuomitulla, Nuon Chealla ja Khieu Samphanilla, on parhaillaan käynnissä uusi oikeusprosessi. Tänään aamulla ennen lähtöä kuoleman kentille luin paikallisesta sanomalehdestä, että kaksikko oli marssinut ulos asianajajineen oikeudenkäynnistä väittäen tuomareita puolueellisiksi. Hyvä tapa pitkittää prosessia, kun ikääkin on jo kertynyt.
Onkin vaikeaa ymmärtää, miten ihmiset ovat pystyneet täällä jatkamaan elämäänsä kaikkien kauheuksien jälkeen, menetettyään sukulaisiaan ja ystäviään. Koettuaan valtavia menetyksiä ja epätoivoa. Mistä voi saada voimaa hymyillä ja uskoa enää yhtään mihinkään hyvään?
P.S. Oikeuden toteutumista (ja etenkin toteutumattomuutta) hyvin taustoittava artikkeli löytyy Maailman Kuvalehdestä viime vuodelta.
Posted with Blogsy
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti