Tropiikista pakkaseen

Lähes kaksi viikkoa on jo vierähtänyt Suomessa. Lähes yhtä kauan olen lykännyt tämän tekstin kirjoittamista. En halua myöntää itselleni, että matka on oikeasti ohi, olen oikeasti nyt täällä. Niin, oikeasti pitäisi suunnitella jotain muuta kuin mihin kaupunkiin sitä seuraavaksi suuntaisi. Jotain muuta kuin miten saada taksikuski uskomaan, että en halua hänen kaverinsa erittäin laadukkaaseen hostelliin tai minkä smoothien tässä seuraavaksi kiskaisisi.

Lensin takaisin, mikä jo lähtökohtaisesti ärsytti. Olisi ollut kiva aloittaa ja päättää matka Helsingin rautatieasemalle. Nyt reitti kulki ensin Qatariin, jossa kello kahdelta yöllä lentokenttä oli yliampuva ostosparatiisi. Sieltä suuntana oli Oslo, jonka lumiselle kentälle saapuminen kimaltelevat flipflopit jalassa tuntui lievästi sanottuna naurettavalta. (Kenkäni katosivat Gili Airilla ja löytyivät paikan siivouskomerosta kun olin jo Balilla. Juoksulenkkarit olivat olleet mutaisina muoviin käärittynä Kambodzasta asti, joten en uskaltanut edes avata pussia.) Helsingissä en olisi voinut olla onnellisempi nähdessäni rakkaat ihmiset ja avatessani oven omaan kotiin.

Pari päivää nautin kotona olosta: siitä ettei ole jatkuva hiki, siitä että sängyssä on peitto eikä vain ohut lakana, siitä että keittiössä voi laittaa ruokaa.

Sitten se iski. Kaukokaipuu, halu lähteä taas pois. Maailmassa on niin paljon nähtävää ja minä olen täällä. Eipä niin, että tunne olisi uusi, se iskee aina reissun jälkeen. Siinä vaiheessa, kun alkaa pelottavasti tuntua, että matka oli vain unta ja pään täyttää välillä hämmästys, tapahtuiko se kaikki oikeasti. Tekisi mieli ryöstää pankki tai vaikka naida Kanye West, ja ottaa seuraava juna itään. Nojata ulos ikkunasta ja näyttää keskisormea lähtösuuntaan kunnes tarmokas provodnitsa palauttaisi vaunuunsa järjestyksen. Myönnän, että samoilin eilen kirjaston matkaopashyllyille eikä se ollut vahinko.

Moni on kysynyt, mikä oli matkassa parasta. Vaikka vastaukseksi on monta potentiaalista paikkaa ja hetkeä, parasta oli kuitenkin itse matkustus: junissa, busseissa, takseissa ja lautoilla. Se iloinen kambodzalaiskuski, joka ajoi minut majapaikkaan skootterilla pitkin mutaisia ja pimeitä kärrypolkuja. Se indonesialainen sänkynaapuri, joka otti laivalla päättäväisesti lippuni ja passini ja hoiti minulle ruokakortin. Se venäläinen bisnesnainen, joka tarjosi minulle ennen saapumista Jekaterinburgiin aamupalaksi itsetekemiään blinejä. Jopa se jatkuvasti röyhtäilevä kiinalaisukkeli, jolle vaimo virkkasi teepurkinsuojusta alapedillä matkalla Etelä-Kiinaan. Teitä kaikkia minulla on ikävä.

Ehkäpä se tässä minua nyt vaivaakin. Alle vuorokaudessa olin siirtynyt trooppiselta Balilta tuttuun, mutta silti niin vieraalta tuntuvaan Suomeen. Kaikki huutaa shokkia: lämpöpatterin viereen joutunut iho, yksinolemiseen tottunut mieli, jopa Suomen sisälämpötiloissa hyytynyt indonesialainen kasvoöljy. Samalla hyvät asiat täällä kotona peittyvät epämääräiseen paniikkiin.

Maata pitkin matkaamalla muutokset tapahtuvat vähitellen: tuk-tukin malli ja tienviitat vaihtuvat rajalla, ihmisetkin toki, mutta muutokset ovat silti hienovaraisempia. Shokin sijaan on aikaa huomata pieniä asioita ja nauttia niistä. Silloin on myös helpompi uskoa kaikki kokemansa. Ehkä jos olisin tullut kotiin hitaammalla tavalla, tajuaisin nopeammin, että olen taas täällä ja näin on nyt hyvä.

Vaikka matka on ohi, olisi vielä lähitulevaisuudessa tarkoitus rustata tänne blogiin lista, mitä kannattaa pitkälle juna-/bussimatkalle ottaa mukaan (plus mitä todellakaan ei). Kokemuksen syvällä rintaäänellä! (Ja myös itselle muistiin sitä joskus koittavaa reissua varten...)

 

 

Posted with Blogsy

Terveisiä paratiisista

Ei olisi parempaa päätöstä tämä matka voinut saada kuin viikko jooga- ja meditaatioretriitissä Gili Airin saarella. Meitä oli H2O-retriitissä ihan mahtava parinkymmenen hengen porukka. Joka päivä heräsimme puoli kuudelta ja menimme rannalle meditoimaan auringonnousu edessämme. Päiviin mahtui meditaatioharjoitusten lisäksi joogaa, snorklailua, upeita auringonlaskuja, hauskoja keskusteluja ja yhteisiä aterioita mindfulnessin hengessä. Retriitistä on oikeastaan vaikea kirjoittaa mitään, se oli sen verran syvä ja hieno kokemus, juuri oikeaan saumaan ennen kotiinpaluuta. Etenkin keskiviikkona, jolloin olimme koko päivän puhumatta hiljaisuudessa, sain selvitettyä hyvin ajatuksiani ja kirjoitettua itselleni ylös suuntaviivoja, miten tämän ihanan elämäni haluaisin elää. (On muuten aika kiva olla julkisilla paikoilla, kun ei voi puhua. Sitä päätyy nyökyttelemään typerä virne naamalla, kun ihmiset tervehtivät, ja tilaamaan ravintolassa ruokalistaa tökkimällä.)

Keräännyimme viimeisenä iltana juttelemaan, mitä retriitti oli meille antanut. Itselleni huippuhetkiin kuului eräs joogaharjoitus, jonka aikana tajusin kuinka paljon voimakkaampi olen kuin usein kuvittelen. Sen harjoituksen yritän muistaa jatkossa, kun epäilen itseäni joogamatolla ja sen ulkopuolella.

Toinen kohokohta ajoittui jo ensimmäiselle illalle, jolloin saarella puhkesi valtava myrsky. Lähdimme kuitenkin rannalle, jonne menimme jatkossakin joka ilta auringonlaskun aikaan. Harvoin olen kokenut sellaista tunnemylläkkää: kävelimme mutaisia polkuja, en tiennyt mihin astun, vettä oli välillä lähes polviin. Kävelyä kesti ukkosen valtavien jyrähtelyiden keskellä puolisen tuntia. Samaan aikaan tunsin pelkoa ja uskomatonta vapautta, kun liukastelin paljain jaloin pimeydessä tietämättä lainkaan mitä jalkojeni alla on. Lopulta saavuimme rannalle, jossa sydämeni pakahtui ympäröivästä kauneudesta: valkoinen hiekka hohti myrskyssä, vesi kimalteli turkoosina ja harmaa sumu ympäröi meidät kuplaansa, jonka lävistivät vain kirkkaat salamat. Vedessä ei varmaan kannattaisi seistä sateenvarjo pystyssä ukkosmyrskyssä, mutta en pystynyt vastustamaan kiusausta. Kun kävelimme kaatosateessa rantaviivaa, piilouduin nyyhkyttämään sateenvarjon alle ihan vain siitä ilosta, että maailma on näin kaunis.

Kaikesta upeinta olivat kuitenkin samanhenkiset ihmiset ja kaunis Gili Air. Gili-saaria on kolme, joista Gili T on reppureissajabilettäjien suosiossa ja Gili Meno puolestaan on todella hiljainen. Gili Air on siltä väliltä ja siellä asuu myös suurin paikallisväestö. Moskeijoiden rukouskutsut rytmittivät saaren elämää. Vasikat Gili Airilla näyttivät bambeilta isoine silmineen ja pitkine silmäripsineen. Kukot ja kanat juoksentelivat pitkin teitä, joilla ajoi vain hevoskärryjä, polkupyöriä ja sähköskoottereita: moottoriajoneuvoja ei ole. Valkoisilta hiekkarannoilta pääsi uimaan suoraan upeille koralliriutoille. Rakastuin paikkaan niin, että jäin vielä yhdeksi ylimääräiseksi päiväksi ja lähdin snorklausreissulle kolmen saaren ympärille. Mahtava viikko kruunaantui, kun yli metrin pituinen kilpikonna ui vieressämme, rauhallisesti kohti pintaa, hengitti ilmaa, jonka jälkeen se samalla rauhallisuudella suuntasi takaisin kohti pohjaa ja sateenkaaren värisiä kalaparvia.

Sunnuntaina palasin takaisin "kotiin" Ubudiin pariksi päiväksi. Oikea kotiinpaluu on edessä keskiviikkona, jolloin sattuu olemaan myös Galungan. Se on hindulaisen Balin suurin juhla, jolloin juhlistetaan hyvän voittoa pahasta ja jolloin esi-isien henget vierailevat maapallolla. Itse ajattelin juhlistaa sitä, että olen saanut kokea ja elää näin upean matkan, jonka vaikutusta loppuelämääni voin vielä vain arvailla.

Blogiin tulee vielä juttua vähän lisää, kunhan olen taas Suomessa. Iik!

 

Posted with Blogsy

Maasta toiseen

Nyt seuraa sellainen postaus, että internetistä saattaa loppua tila. Tervetuloa matkalle viisumien ihmeelliseen maailmaan! (Älä luota mihinkään kirjoittamaani, jos olet reissuun lähdössä, sillä säännöt muuttuvat jatkuvasti ja saattavat vaihdella eri rajanylityspaikoissa.)

Olen tällä reissulla käynyt yhdeksässä eri maassa. Vaikka rajojen ylitys on melkoista sirkusta, ei pitäisi valittaa. Kuala Lumpurin hostellissa huonekaveri harmitteli, miten Kiinan kansalaisena saa aina olla säätämässä viisumien kanssa. Suomen passin kanssa onkin aika onnellinen reissaaja: moneen maahan ei vaadita viisumia lainkaan tai jos vaaditaan, niin sen suhteellisen helpolla saa.

Maahan tullessa pitäisi olla aina jo paluulippu ostettuna, mikä on aikamoinen mahdottomuus tällaisella reissailutyylillä. Eikä kukaan lippuja onneksi ole kysynyt. Lentokentillä näitä ilmeisesti kytätään enemmänkin. Olen mennyt sillä asenteella, että jos joku virkaintoinen rajaheppu rupeaa lippua vaatimaan, käyn ostamassa jonkun halvan tiketin ja yritän uudelleen. Se nyt olisi ihan hanurista, mutta bussi- ja junalippuja on usein vain aika mahdoton ostaa etukäteen maan ulkopuolelta (ja harvoin olen tiennyt milloin tarkkaan olisin jatkamassa matkaa). Enkä halua tukea yhtään lentoyhtiötä turhilla lippuostoksilla, oli miten halpaa tahansa.

 

Venäjä:

Hankin viisumin matkatoimiston kautta, muuten tarvitsisi itse hommata viisumipuolto. Hain kertaviisumia, joka on voimassa 2-30 päivää: viisumiin merkitään matkan alkamis- ja päättymispäivä. Matkatoimisto suositteli hakemaan varmuuden vuoksi koko kuukautta, jos jotain sattuisi ja maassa täytyisi pysyä pari ylimääräistä päivää.

Käsittelyyn menee aikaa suhteellisen paljon, reilu viikko. Viisumiin tarvitsee kuvan ja perusjaarittelujen lisäksi todistuksen voimassa olevasta matkavakuutuksesta (eli sellainen täytyy hommata erikseen vakuutusyhtiöstä).

Junamatkalla Jekaterinburgista Irkutskiin samassa vaunussa matkannut itävaltalaispoika kertoi, miten hänen ensimmäiselle viisumilleen oli käynyt. Hän oli ollut kesällä ennen Trans-Siperian reissua tyttöystävän kanssa Tunisiassa. Rajalla virkailija oli ottanut passit pinoon ja iskenyt niihin leimoja liukuhihnalta. Sitten virkailijan ilme oli jähmettynyt ja leimailu loppunut kuin seinään: hän oli läiskäissyt leiman Venäjän viisumin päälle. Itävaltalainen joutui hakemaan (ja maksamaan) viisumin uudelleen.

Ja peeäs, jos haluaa tulla takaisinkin junalla (ah, se olisi ihanaaaaa), pitää hakea monikertaviisumia saman tien: ulkomailta Venäjän viisumin hankkiminen on melko mahdotonta.

Mongolia:

Halleluja, kesäkuusta lähtien Suomen kansalaiset eivät ole tarvinneet viisumia alle 30 päivän reissuilla. Näin jatkuu ainakin vuoden 2015 loppuun. Menkää siis ihanaan Mongoliaan, kun ei tarvitse edes passin pyörittelyä harrastaa.

Kiina:

Kiinan viisumin saa suht helposti Kulosaaressa sijaitsevasta suurlähetystöstä, vaikka asiakaspalvelua sinne ei kannata lähteä hakemaan. Itse hain viisumin samaisen matkatoiston avulla, joka hoiti Venäjän viisuminkin. Kalliimpaa? No kyllä! Hermoja säästävää? Hell yeah! Koska viisumeja ei voi hakea kovin paljon aiemmin ja olin kesällä paljon poissa Helsingistä, palautuskierroksiin ei oikein ollut varaa. Lisäksi koska minulla ei ollut vaadittavaa paluulippua (eikä menoakaan, heh), oli toimiston apu tarpeen lomakkeen täyttämisessä. Tein matkasuunnitelman liitteeksi (minä päivänä olisin missäkin) ja ensimmäiseksi yöksi hostellivarauksen (jonka viisumin saamisen jälkeen peruutin). Viisumiin saapumispäivämäärää ei merkitä: se on käytettävä kolme kuukautta myönnöstä. Mikä olikin hyvä, sillä arvioin päivämäärät ihan metsään.

Voi viisumin hankkia muun muassa Mongoliastakin ja huomattavasti halvemmalla. Prosessia sivusta seuranneena en suosittele heikkohermoisille: aamunkoitosta jonottamista päästäkseen varsinaiseen jonoon, jossa sitten kanssaodottajat kiilailevat ihan omien sääntöjensä mukaan. Epämääräisiä ohjeita ja myöhästeleviä virkailijoita, mikä saattaa johtaa siihen, että lähetystö sulkeutuu ennen kuin olet päässyt edes sisätiloihin jonottamaan. Näin ainakin alkusyksystä, kun mongolialaisopiskelijat suuntaavat naapurimaahan.

 

Vietnam:

Suomen passi on yksi niistä todella harvoista, jolla voi turisteilla Vietnamissa 14 päivää ilman viisumia. Pidemmälle matkalle viisumia olisi voinut hakea esimerkiksi Kiinan Nanningissa hostellin avustuksella, mutta sehän olisi tiennyt odottelua, rahanmenoa ynnä muuta mukavaa. Päätin pärjätä parilla viikolla ja se juuri riitti. Kiinan puoleisella rajalla kysyttiin Vietnamin viisumin perään, mutta selityksen jälkeen pääsin heti läpi ja Vietnamin puolella tuli automaattileima.

Kambodza:

Kambodzaan matkasin kyydillä, jonka olin ostanut koko matkalle Vietnamin Phu Quocista Phnom Penhiin. Niinpä minibussi jätti meidät rajakaupunki Ha Tienissä kahvilaan, joka pyöritti myös matkatoimistoa. Naiselle dollarit kouraan (hinta oli JUURI noussut kympillä 35 dollariin ja monet epäilivät kusetusta, mutta kävi ilmi, että ihan oikeaa hintaa pyydettiin). Hakemukseen tarvitsi valokuvan sinisellä taustalla eikä mitään paperia tarvinnut täyttää. Joku mies lähti skootterilla passien kanssa rajalle, jossa ne odottivat 30 päivän viisumeineen parin tunnin päästä. Monella keskustelupalstalla lukee, että viisumia voi itse hakea rajalta. En suosittele, jos on ostanut kyydin koko matkalle eikä vain rajalle asti. Bussi ei odota ja hintakin on sama. Ai niin, tulihan tuohon viisumin hinnan päälle vielä se dollarin terveystarkastus, heh.

Ja luojan kiitos sitä valokuvaa ei liimattu passiin. Jos näkisitte sen, tietäisitte miksi olen harvinaisen iloinen asiasta.

Thaimaa:

Thaimaahan ei tarvitse viisumia lyhyelle lomamatkalle. Nämä säännöt muuttuvat kuulemma usein, mutta oman visiittini aikana maarajalta sai passiin leiman, joka oikeutti maksimissaan 14 päivän oleskeluun maassa. Lentokentältä aikaa saa koko kuukaudeksi.

Malesia ja Singapore:

Kumpaankaan ei Suomen passilla tarvitse viisumia ja 90 päivää saa kummassakin turreilla ilman selittelyjä.

 

Indonesia:

Viimeinen ja vaikein. 30 päivän viisumin saa ostettua monesta satamasta, niin myös Sekupangista, johon Singaporesta saavuin. Muuta ei tarvitse kuin 35 dollaria ja valmista. (Tämäkin oli nostanut hintaansa kympillä vähän aikaa sitten, kuittipaperissa oli vielä vanha hinta korjaustussilla muutettuna. Ei ollut tämäkään huijausta.)

Mutta mutta. Indonesian oleskeluni kesto olisi viisi viikkoa, ei neljä. 60 päivän viisumia olisin voinut hakea Kuala Lumpurista, mutta visiittini osui osin viikonlopulle enkä olisi saanut passiani ajoissa takaisin. Singaporeen saavuin sunnuntaina laivalipun metsästykseen ja lähdin keskiviikkona, joten sieltäkään en voinut viisumia hakea, aika loppui kesken. Ongelmana oli, että paatti kulkee Jakartaan vain kerran viikossa. Jos jäisin odottelemaan viisumia, voisin saman tien olla hakematta sitä, sillä siinähän se ylimääräinen viikko menisikin.

Rahalla saa ja niin edelleen. Ostin siis 30 päivän viisumin rajalta ja päätin hankkia siihen pidennystä Balilla. Ongelma: Imigrasi, maahanmuuttovirasto, sijaitsee Denpasarissa ja sinne on Ubudista noin tunnin matka suuntaan. Siellä pitäisi rampata kolmisen kertaa täyttämässä lippua ja lappua. Päädyinkin sitten maksamaan pätäkkää Ubudissa toimistolle, joka hoiti ajelut puolestani. Pelkät taksit olisivat maksaneet kevyesti enemmän kuin heidän provisionsa. Minun täytyi vain antaa passi ja kirjoittaa monisivuiseen lomakkeeseen kotiosoitteeni, lopun hoiti toimisto.

Ennen passi olisi palautunut tällä vaivalla takaisin tarvittavilla leimoilla. Vaan eipä enää. Ulkkareilta vaaditaan joka tapauksessa yksi vierailu Imigrasissa. Sain tiistaina iltapäivällä agentiltani mailin, että huomenna sinne kello 8.30. Miten tunnistan sinut? kysyin. Olemme tavanneet, kuului vastaus. Ainoa ongelma, etten muistanut lainkaan miltä ukko näytti eikä minulla ole edelleenkään puhelinta. Ookoo, ei kun taksi hankintaan.

Aamuruuhkista huolimatta ehdimme juuri oikeaan aikaan perille ja ovelta vartija ohjasi minut istumaan alakertaan. Katselin ympärilleni ja näin kyltin, jossa luki, että ulkomaalaisten viisumiasiat hoidetaan yläkerrassa. Nousin kysymään samalta vartijalta, pitäisikö minun mennä kakkoskerrokseen. Kyllä. (Kiitos kun heti kerroit.)

Yläkerta olikin sitten pakastelokeron lämpötiloissa enkä nähnyt matkatoimiston tyyppiä (jota en kyllä muutenkaan olisi tunnistanut) missään. Kysyin tiskin takaa voisinko lainata puhelinta. Mies pyysi minua kirjoittamaan nimeni lapulle, otti paperin pöydän taakse ja siinä se. Ei puhelinta. Menin takaisin ulos, jossa taksikuski odotteli. Hän soitti agentille, joka ei vastannut. Takaisin yläkertaan.

Aulassa oli paljon turisteja ja heidän agenttejaan, mutta ei ilmeisesti minun. Sitten sisään tuli lisää ulkkareita indonesialaisen miehen kanssa. Vilkaisin ranskalaisen naisen kädessä olevaa lappua, josta tunnistin puhelinnumeron (joo, ihan totta!). Kysyin, onko kyseessä sama toimisto ja olihan se. Agentti ei tunnistanut minua itsevarmasta mailistaan huolimatta. Siinä sitten odoteltiin, kunnes tuli vuoroni valokuvaukseen punaisella taustalla ja sormenjälkien skannaukseen (jolloin tajusin, että en todellakaan osaa sormien nimiä englanniksi). Valmista. Takaisin taksilla Ubudiin.

Eilen kävin matkatoimistossa ja pöydän takaa repusta nousi tuttu passi yhdellä lisäleimalla.

Sen verran kalliiksi tuli tämä ylimääräinen viikko, että sen on paras olla ihan ennennäkemättömän mahtava. Ainakin suunnitelmat ovat sellaiset, että rupiat on hyvin käytetty: lähden huomenna viikoksi joogaretriittiin Gili Air -saarelle, joka kuvien perusteella on aika paratiisimainen.

Yksi vaihtoehto tälle pidennysrumballe olisi ollut kiltisti maksaa sakkoja ylimenneestä ajasta lentokentällä. Jos netistä löytämäni hinnat pitävät paikkansa, se olisi tullut kuitenkin vähän kalliimmaksi. Ennen kaikkea annan nyt joululahjan hermoilleni enkä joudu (toivottavasti) enää rajalla säätämään.

Posted with Blogsy

(Luonnon)ihmeitä

Näin siinä sitten kävi. Viime sunnuntai-iltana ajattelin, että hyvä on: jos en jaksa nousta aamulla joogaan, niin en jaksa. Ei ole mikään pakko. Sillä viikolla en ollut päässyt ylös ajoissa kertaakaan.

Maanantaiaamuna onnistuinkin sitten omaksi yllätyksekseni raahautumaan joogasalille seitsemäksi. Ja tiistaina. Ja keskiviikkona, torstaina, perjantaina ja lauantaina. Ihmeiden aika ei ole ohi. Ilmeisesti pakko, minä ja Ubud emme sovi yhteen.

Eikä siinä vielä kaikki! Aamujoogan ja hyvän aamiaisen jälkeen menin vielä toisellekin tunnille, jos huvitti. Huvitti joka päivä.

Muuten päivät ovat soljuneet ohi niin, etten enää erota niitä toisistaan.

Herkullista ja terveellistä ruokaa. (Sattumalta alkanut kokislakko on kestänyt nyt jo ennätykselliset kolme viikkoa. Suurelta osin siksi, että näistä terveysrafloista on välillä vaikea saada edes kahvia. Enkä kyllä haluaisikaan muuta kuin kitata ihania mehuja kurkustani alas aamusta iltaan. Kookospähkinä ruokopillillä kelpaa myös.)

Taivaan tyhjentäviä ukkoskuuroja. (Sadekausi on virallisesti alkanut.)

Muita luonnonihmeitä kuten jättisuuret ötökät. (Pingispallon kokoisen ampiaismutantin vielä onnistuin huiskimaan ulos huoneesta, kahdesti. Mutta kun avasin kylppärin oven ja siellä hengaili isoin torakka, jonka olen koskaan nähnyt, pamahti ovi hetkessä kiinni ja tilkitsin oven raot kirjamuurilla. Tunnin verran odotin, että ennätystorakka poistuisi jotain kautta, mutta sitten oli pakko mennä vessaan. Avasin oven varovasti, katsoin ympärille. Huh, poissa! Mutta kun istuin pöntöllä, näin tutut tuntosarvet heilumassa suihkuviemärin kapeista raoista. Joko torakka oli joogiakrobaatti tai David Copperfield, sillä en tajua, miten se oli saanut itsensä ängettyä parin millin raosta sisään. Yllätyin myös omasta nopeudestani poistua vessasta.)

Perjantai-illan kyllä muistan selvästi. Istuin kahvilan terassilla illan pimeydessä ja tuijotin tiiviisti näyttöä kuulokkeet korvilla. Näin paljon ei ollut jännittänyt vähään aikaan. Numerot taululla, juuri oikein päin. Sisäiset megatuuletukset, kun Suomi siirtyi vihdoin askeleen lähemmäs tasa-arvoa. Tahdon!

Tänään oli sitten joogasta välipäivä, joka tuli tarpeeseen. Kävin riisipelloilla kävelyllä. Ihanaa, ei yhtään turistia mailla halmeilla. (Torstainahan oli muuten jenkkien kiitospäivä. Haluaisin kiittää kiitospäivää siitä, että perjantain joogatunneilla oli ruhtinaallisesti tilaa, kun amerikkalaiset toipuivat juhla-aterioistaan.) Liskoja kyllä riisipeltojen poluilla riitti, aika isojakin. Ihmettelin paluumatkalla, miksi saan paniikkikilarit käärmeistä, mutta liskoihin suhtaudun ihan zenisti. "Aah, sillä on jalat. No sitten se ei varmaan haluakaan hyökätä kimppuuni, korkeitaan heittää yläfemmat."

Joo, näin täällä. Hannamari ja luonto kohtaavat, vol. en enää edes laske.

 

Posted with Blogsy

Ei valittamista

Viikko Ubudissa takana. Mitäs olen sitten ehtinyt tekemään? No en paljon mitään. Suuret on ollut suunnitelmat, mutta päivät ovat sujuneet saman kaavan mukaan niitä suunnitelmia toteuttamatta.

Olen laittanut herätyskellon soimaan joka aamu seitsemäksi, mutta herännyt aina kymmenen aikoihin. Olen käynyt päivittäin joogassa salilla, jossa asanat tehdään luonnon keskellä, lintujen laulun ympäröimänä. Olen syönyt todella hyvin ja todella terveellisesti. Olen lukenut kirjoja feminismistä, roikkunut internetissä ja käyttänyt aikaani todella holtittomasti. Niin, ja keskiviikkona vaihdoin asuinpaikkaa lähemmäs joogasalia. Minulla on nyt siis väliaikainen koti kuukauden ajan, huone home stayssa, jonka parvekkeelta aamusin (tai siis aamupäivisin, köh...) ihailen kahvikuppi kädessä upeaa kukkamerta ja vehreitä puita.

Ubud ei todellakaan ole enää mikään hiljainen kylä, joka se on vielä kymmenisen vuotta sitten ollut. Turisteja riittää, mutta hyvä puoli on, että suurin osa turreista jää sahaamaan paria katua edestakaisin ja käyvät katsomassa pakolliset nähtävyydet eli riisipellot ja temppelit (joita en siis todellakaan ole ollut vielä edes lähellä...). Sivukaduilla onkin sitten rennompi meininki. Turistien määrä takaa myös todella hyvät palvelut. Koska paikalla on aika hippi maine, ihan syystä, täällä on ihan tajuton määrä kasvisravintoloita ja trendikkäitä kuppiloita. Niiden välissä onkin sitten kauneussalonkeja, taidegallerioita, ekokauppoja ja joogasaleja (sekä muun muassa "maailman ensimmäinen luomuvege-elokuvateatteri". Tsekattu.) Ei voi valittaa.

Vaikka Balilla turismi on ihan valtavaa, ainakin Ubudissa onneksi paikalliset pitävät kiinni omasta kulttuuristaan ja hindutraditioistaan. Vaikka eihän sitä voi olla miettimättä, millaista rasite ihmismassat ovat pienelle saarelle. Siksi olenkin yrittänyt elää mahdollisimman vähän luontoa kuormittaen. Niin olen toki muutenkin matkan aikana pyrkinyt tekemään, muun muassa ostamalla vain asioita joita ihan oikeasti tarvitsen matkalla kuten ruokaa ja shampoota. Vaikka täytyy myöntää, että jossain vaiheessa syksyä uuvuin vastustelemaan, kun sain käteeni ainakin pariin muovikerrokseen pakatut ruokaostokset, mukana usein pari turhaa muovihärpäkettä. Muovia on niin paljon ja kaikkialla, että jos tämä maailma ei muuhun tuhoudu niin muoviin se kyllä hukkuu.

Toisin kuin tähän asti Aasiassa, Ubudissa ei onneksi pakkosyötetä muovia jokaisen ostoksen kanssa: juomatkin tulevat ravintoloissa lasi- tai puupillillä. Täällä on myös mahdollisuus täyttää juomapulloa muutamassa kahvilassa ja joogasalilla, mikä on ihan mahtavaa. Ihan tarpeeksi olen tässä viime kuukausien aikana jo vesipulloilla maailmaa roskannut.

Täytyy vielä mainita, että yksi syy miksi valitsin oleskelupaikaksi Ubudin oli, että monessa paikassa kirjoitettiin täällä ilmaston olevan viileämpi kuin muualla Balilla. Jos näin on, niin muu Bali sijaitsee sitten varmaan auringon pinnalla. Voihan hiki!

Huomenna on sitten taas maanantai. Jatkan tästä eteenpäin yksinkertaisella suunnitelmalla, jota olen huomaamatta myös kuluneen viikon aikana toteuttanut: nauti elämästä! Täällä se ei ole onneksi vaikeaa.

 

 

Posted with Blogsy

Jakarta-Ubud (Bali)

Kesto: 15.-16.11.2014, juna: Jakarta-Surabaya 13 h, (odotus 4 h), juna: Surabaya-Banyuwangibaru 6,5 h, lautta: Banyuwangibaru/Ketapang-Gilimanuk 45 min, taksi: Gilimanuk-Ubud 4 h

Jakarta oli aika kauhea paikka. Tuomioni perustuu vain puolen tunnin kävelyyn rautatieasemalle ja takaisin sekä bussimatkaan ostoskeskukseen syömään. Mutta se riitti minulle. Vaikka on Aasian suurkaupungeissa aina likaista, haisevaa ja liikennekaaosta, yleensä niissä on myös oma viehätyksensä. Nyt ei kyllä ollut. Eikä se kyllä paljon haitannut, lepäilin yhden päivän ja valmistauduin seuraavalle etapille.

Oli vuorossa matkani viimeinen pitkä reissu ja viimeinen junamatka. Vietnamista hommasin lennot kotiin jouluksi, Balilta. Tuolloin alkoi jo kyteä ajatus, että haluaisin viettää Balilla vähän pidemmän aikaa reissun päätteeksi. Ei niin, ettei siirtyminen paikasta toiseen olisi juuri se mistä tykkään melkein eniten. Mutta matkustaminen, jatkuva pakkaaminen, lippujen ja aikataulujen järjestely on myös pidemmän päälle aika väsyttävää. Niinpä ajatus pienestä asettumisesta ennen kotiinpaluuta vaikutti täydelliseltä ratkaisulta. Valitsin nyt ainakin alkuun tukikohdaksi Ubudin kaupungin.

Olen aiemminkin kirjoittanut, että koska siirryn paikasta toiseen maateitse, monella on mielipide siitä, missä minun ehdottomasti pitäisi pysähtyä, mitä olisi pakko nähdä. Syynä kai se, kun olen joka tapauksessa lähellä. Jakartan hotellissa yksi työntekijöistä kysyi suunnitelmistani ja oli melkein kauhuissaan: "One month in Bali? You alone?" Toinen puolestaan oli sitä mieltä, että junalla nyt ei ole todellakaan järkeä mennä: "Are you sure you don't want to fly?" En oikein tällä reissulla ole välittänyt pakoista muutenkaan. Muiden vinkkejä kyllä kuuntelen, mutta neuvoja otan vastaan harkiten. Jos haluan viettää kuukauden Balilla, minähän vietän. Olen kyllä paskempiakin valintoja elämässä tehnyt kuin päättänyt relata kuukauden paratiisisaarella, heh...

Lauantaina matka alkoi junalla Jakartasta Surabayaan. Lähdin autokyydillä hostellilta hyvissä ajoin, puolitoista tuntia ennen junan lähtöä, vaikka matkaa oli vain viitisen kilometriä. Hyvä että lähdin. Olisin takaperin kävellenkin ollut nopeammin perillä. Kun junan lähtöön oli enää reilu puoli tuntia ja kökötimme edelleen ruuhkassa, alkoi vähän kuumottaa. Onneksi käännyimme lopulta ruuhkasumpusta toiselle kadulle ja viimeinen kilometri suhattiin normaalivauhtia. Ehdin junaan.

Juna lähti iltapäivällä ja olisi aikataulun mukaan perillä aamulla neljältä. Makuuvaunuja ei junassa ollut, mutta onneksi vaunussani oli aika tyhjää, joten viereinen penkki oli myös käytössä luovissa nukkuma-asennoissa. Unimaski tuli todelliseen tarpeeseen, sillä kirkkaat halogeenit olivat päällä koko matkan ajan.

Jakartasta lähtiessä näky radan vieressä oli monen kilometrin ajan sydäntäsärkevä, samoin saapuessa Suraybayaan. Ihmiset asuivat aaltopellistä rakennetuissa hökkeleissä, keskellä jätevuoria. Surabayassa aikaisin aamulla mies peseytyi sameassa joenpätkässä, jossa toisella puolella nainen kävi tarpeillaan. Jotkut nukkuivat hylätyillä juna-asemilla, muutama oli rakentanut muovipressujen palasista itselleen kodin. Tuli taas mieleen, kuten viimeisten kuukausien aikana lähes joka päivä, että ehkä omassa etuoikeutetussa elämässä voisi valittaa aika paljon vähemmän.

Juna saapui Surabayaan tunnin myöhässä, mistä olin iloinen: odotteluaikaa seuraavaan lähtöön olisi vähemmän. Istuin aseman penkille odottamaan. Kello kuudelta paikalle saapui nainen keyboardin kanssa ja alkoi esiintyä. Hän jatkoi monta tuntia. Onneksi nainen oli hyvä laulaja, muuten olisi voinut olla tuskallinen odotus.

Yhdeksältä aamulla, neljän tunnin odotuksen jälkeen lähti seuraava juna. Nyt määränpäänä oli Banyuwangibaru. Reilun kuuden tunnin matkalla lähinnä nukuin vääntyneissä asennoissa, yöunet olivat jääneet sen verran katkonaisiksi. Matkan aluksi saatoin myös tirauttaa pienet itkut liikutuksesta, että tässä nyt oli viimeinen matka raiteilla. Syytän väsymystä! (Ja sitä maailman sympaattisinta lipuntarkastajaa Surabayan asemalla, joka kyseli suunnitelmistani, toivotti sydämellisesti hyvää matkaa ja piti huolen että menin oikealle raiteelle. Tämä tapaus muistutti taas, kuinka ihania ihmiset voivatkaan olla.)

Perillä olimme puoli neljän aikaan iltapäivällä. Juna-asemalta kävelin parisataa metriä lauttasatamaan. Lauttoja sahaa Balin ja Banyuwangibarun välillä tiheään ja yksi lähtikin samantien. Ihan kuin Suomenlinnaan olisi mennyt, mitä nyt lautan sisätiloissa pyörivät karaokevideot ja maisemat olivat hieman trooppisemmat.

Olin lukenut monesta paikasta, että satamasta lähtisi useita busseja ja minibusseja Denpasariin, josta voisin ottaa taksin Ubudiin. Eipä ollut bussin bussia. Taksikuski pyysi törkeitä summia, jotka osin selittyivät sillä, että olin ainoa Ubudiin matkaava. Samalla lautalla oli tullut sveitsiläispariskunta, jonka näin tien toisella puolella neuvottelemassa toisen kuskin kanssa. Sinne siis. Vaikka meillä oli eri määränpää, kuskit vakuuttivat, että samalla autolla pääsisimme kaikki perille. Pariskunnalla matkaa olisi pari tuntia, minulla neljä. Kun hinta oli kohtuullinen, hyppäsimme autoon.

Balilainen ajotapa sisältää ilmeisesti paljon uhkarohkeita ohituksia mutkikkailla teillä. Sveitsiläiset pääsivät kohteeseensa. Minä jatkoin yksin kyydissä ja toivoin, että emme törmäisi pimeässä yhteenkään ihmiseen, eläimeen, rekkaan, skootteriin, autoon, taloon, patsaaseen, temppeliin, tolppaan tai muuriin. Toiveeni toteutui ja saavuimme lopulta Ubudiin, kello puoli yhdeltätoista illalla yli vuorokauden reissunteon jälkeen. Olin niin ekstaasissa, että annoin symppiskuskille jättitipin ihan vain siitä ilosta, että elämä on ihanaa, aaah olen perillä, jee täällä ollaan, hyvä kiertämään, maailmankaikkeus on uskomaton paikka ja niin edelleen!

Edelleen tuijottelen epäuskoisena karttaa: olen oikeasti toisella puolella maapalloa, kolmen kuukauden matkan jälkeen. Jakartalaisen hotellityöntekijän kauhuksi täällä siis myös pysyn, kuukauden verran.

 

Posted with Blogsy

Batam-Jakarta

Lipunosto oli hieman työläs projekti, mutta itse matka olikin sitten sitäkin leppoisampi, pienellä indonesialaisella kaaoksella maustettuna. Matka kesti 29 tuntia: lähtö oli Batamista keskiviikkona iltapäivällä ja KM Kelud saapui Jakartaan torstai-iltana.

Kun aaltopeltihalliterminaalista ihmiset alkoivat pakkautua ovelle, seurasin perässä ja kävelin laiturille muiden mukana. Lipuntarkastajista ei ainakaan ollut pulaa, tikettiäni pyysi nähtäväksi ainakin seitsemän eri tyyppiä. Yksi heistä tiesi jopa nimeni etukäteen. Syykin oli selvä: laivalla matkasi noin 500-700 indonesialaista ja minä. Pian kaikki laivalla tunsivat (suomalais)apinan, mutta apina ei ketään.

Laivassa oli seitsemän kantta ja se muistutti Tallinnan-lauttaa. Erona toki, että alkoholia ei myyty ja laivan takaosasta löytyi yökerhon sijaan moskeija. Mutta meno oli rentoa, sen takasi myös se, että suurin osa ihmisistä matkusti economy-luokassa, jossa samassa isossa tilassa nukkui reilut sata ihmistä. Rautaiset sänkykehikot olivat pitkissä riveissä, muovipatjat päällä. Keskellä huonetta olivat vessat ja suihku. Yksi lipuntarkastajista ohjasi minut tilaan ja näytti minulle yhden sängyn, joka oli vielä vapaana. Hyvä paikka olikin, sillä vastapäätä oli ihana 7-lapsinen perhe ja vieressäni mukava merimies, joka vieläpä puhui englantia.

Matkan hintaan kuului myös ruoka, jota jonotettiin alemman kerroksen tiskiltä ja annoksen sai styroksiboksissa. Sitä sitten mätettiin käsin (jollei ollut fiksu ja varautunut omilla ruokailuvälineillä. En ollut.) Naapurini pitivät hyvän huolen, että en missannut aterioita.

Olin sen verran eksoottinen nähtävyys, että yksinäistä hetkeä ei tullut vastaan. Kun istuin kannella, joku tuli pian viereen opettamaan indonesiaa tai kyselemään matkasta. Kun kävelin käytävällä, joku pysäytti ja kyseli kuulumisia. Ne, jotka eivät osanneet lainkaan englantia, hymyilivät ja puhuivat minulle, tietenkin indonesiaa. Torstaina iltapäivällä juttelin monta tuntia parikymppisen pojan kanssa, joka halusi petrata englanninkielen taitoaan. Päädyimme sitten duetoimaan karaokeen Westlifea, samalla kun karaokenvetäjä teki vatsalihasliikkeitä huoneessa olleella kuntolaitteella. Ennen kuin lautta saapui satamaan, jouduin vielä kunnon photoshootiin, kun naapuriperhe uskaltautui kysymään yhteiskuvaa heidän kanssaan. Kohta olikin jo jonoa viereeni, ja kamerat räpsyivät monesta suunnasta.

Jakartan satamassa olikin vähän kuumottavampi tunnelma, sillä tervetulleeksi meidät toivottivat poliisivoimat, jotka kantoivat puolitoistametrisiä aseita kasvot hupuilla peitettynä. Täytyy sanoa, että kerrankin olin tyytyväinen, että pääsin taksisekoilemaan terminaalin ulkopuolelle.

 

P.S. On hassua, miten paljon matkaajat haluavat löytää "aitoja" paikkoja, ja silti kuinka melkein kaikki lentävät paikasta toiseen. Olen tämän reissun absurdeimmat ja hauskimmat hetket viettänyt matkalla paikasta toiseen, junissa, busseissa ja nyt lautalla. Niillä matkaavat kuitenkin tavalliset ihmiset ja pitkillä matkoilla pienessä tilassa on myös aikaa tutustua.

P.P.S. Tajusin vasta jälkikäteen, että ylitin lautalla päiväntasaajan. Kuinka siistiä!

P.P.P.S. Luontobongauksia: Näin meressä delfiinejä! Ja viereisellä sängyllä pienen torakan.

P.P.P.P.S En suosittele Flying Without Wingsin laulamista karaokessa, jos ei ole melodiasta hajuakaan. Enkä kyllä muutenkaan.

 

Posted with Blogsy

Neiti Etsivä ja mystisen lauttalipun metsästys

Singaporesta kulkee paljon lauttoja Indonesian Batamin saarelle. Siitä eteenpäin onkin vähän hankalampi päästä. Olin jo Bangkokissa selvitellyt laivayhteyksiä Indonesian valtiollisen laivayhtiön Pelnin nettisivuilta ja Googlen armollisella avustuksella. Pelnin sivuilta kyllä löytää haulla aikataulut, mutta vain satamien nimillä, ei kaupunkien. Tämä on aika haastavaa, jos satamien nimistä ei ole hajuakaan. Ne selvisivät onneksi netin syövereistä. Selvisi myös, että lautta Jakartaan kulkee harvoin, noin kerran viikossa. Jos sen missaisin, ei paljon naurattaisi. Pelnin hakutuloksissa luki, että lautta lähtisi keskiviikkona 12.11. ja saapuminen Jakartaan olisi tiistaina 11.11, päivää ennen lähtöä. Pelnillä on toimisto Singaporessa, joten saavuin kaupunkiin jo sunnuntaina, jotta ehtisin selvittää asian ja ostaa lipun.

Google Maps sijoitti toimiston Harbourfrontin alueelle, josta lautat Indonesiaan lähtevät. Kävelin katua edestakaisin ja yritin löytää toimistoa. Eipä näkynyt. Ohitin pienen ostarin, jossa oli alakerrassa kynsistudioita ja kauneushoitoloita. Voisiko se olla täällä? Ei varmaan, mietin. Toisen kerroksen ikkunassa näin kuitenkin vilahduksen sanasta Indonesia. Bingo!

 

 

Astuin sisään toimistoon, joka paljastui todella pieneksi huoneeksi, joka oli täynnä tavaraa. Kolme työntekijää lounasti parhaillaan paperikasojen äärellä. Kerroin, että haluaisin ostaa lipun Batamista Tanjung Priokiin, Jakartan satamaan. Sain vastaukseksi, että ei heillä lippuja myydä. Mutta tiistain lauttaan saa kyllä lippuja vielä Batamista. Tiistain? Näytin kuvakaappausta nettisivuilta, jossa lähtö oli merkitty keskiviikoksi. Nainen tarttui kännykkään ja soitti jonnekin. Keskiviikko olikin oikea päivä, puhelimessa selvisi. Kolmikko oli oikein ystävällinen ja muistutti, että ostaisin lipun Singaporesta Batamille nimenomaan Sekupangin satamaan. Tämä olikin hyvä tieto, sillä Sekupangista ei ollut nettisivuilla mainittu mitään. Kiittelin avusta ja työntekijät pääsivät takaisin lounaansa pariin.

Keskiviikkona lähdin siis aamulla matkaan Singaporesta Batamiin, sinne mainittuun Sekupangin satamaan. Pieni lautta ohitti Singaporen edustalla luksuskämppiä ja hiekkarantoja. 45 minuutin jälkeen olimme perillä. Viisumia passiin ja ulos satamasta.

 

 

Pelnin lipputoimisto ei sijaitse satamassa, sen olin selvittänyt jo etukäteen. Ongelmana on, että kaduilla ei ole sataman lähistöllä nimiä. Hyvästi Singaporen järjestelmällisyys! Suunnistinkin yhdestä matkablogista löytämieni ohjeiden perusteella: Mene parkkipaikan läpi, käänny "isolle" tielle oikealle. Kävele kunnes vastaan tulee toinen päällystetty tie, joka jatkuu loivasti ylämäkeen. Jossain vaiheessa kylttiohjeistus lippuluukulle tulee vastaan. Tulihan se. (Tosin ohitin ensin vahingossa tämän toisen päällystetyn tien risteyksen, koska tie näytti liian kärrypolulta, mutta palasin takaisin kun ei muitakaan risteyksiä lähellä näkynyt. Lisähaastetta asettivat taksikuskit, jotka pommittivat kyytitarjouksilla tien varresta koko matkan ajan.)

 

 

 

Pelnin toimistolla astuin jonon päähän. Lippuluukkuja oli tasan yksi. Edelläni oli noin kymmenen paikallista ja jokaisen lipun hankkimiseen meni viitisen minuuttia. Noin tunnin odotuksen aikana yksi Pelnin työntekijä kävi kyselemässä minulta jonossa lipun ostoon liittymätöntä peruskysymyspatteristoa (What is your name? Where do you come from? Are you married?) ja lopulta totesi Beautiful! Sepä mukavaa kuulla, sillä yksi minua kyytiin houkutellut taksikuski oli matkalla puhutellut minua misteriksi. Jonossa takana olleet yrittivät puhua minulle indonesiaksi ja hämmästyivät kun en ymmärtänyt. (Myöhemmin on vastaavaa tapahtunut usein: ihmiset ovat aidosti hämmästyneitä, etten osaa yhtään indonesiaa. Ööö, monikohan länkkäri osaa?)

Lopulta oli minun vuoroni. Sisällä kopissa mies täytti jotain paperia ja jotenkin minulla oli tunne, ettei sillä ollut mitään tekemistä lippuni kanssa. Ei varmaan ollutkaan, sillä pian kassa vaihtui ja selostin uudelleen asiani. Mihin luokkaan haluaisin lipun? myyjä kysyi. Olin ajatellut 2. luokkaa, jossa matkattaisiin useamman hengen hytissä. Mutta tällainen ei kuulemma onnistuisi, koska hytin liput voisi hommata vain ryhmä. En nyt yksin halunnut ykkösluokassa kököttää, joten ekonomiin sitten eli 3. luokkaan, jossa on isossa tilassa sänkyrivejä.

Lippuluukulla en suinkaan asioinut yksin vaan takanani jonossa olevat tyypit kurottautuivat kassalle kuuntelemaan. Aaaah, ekonomi? totesi takanani mies kavereilleen yllättyneenä valinnastani. Käännyin hymyillen, jolloin mies tajusi, että näin alkeellista indonesiaa ehkä turrekin ymmärsi. Koko jono räjähti nauramaan, minä mukana.

Myyntikopin sisällekin tuli ruuhkaa, kun passiani ihmeteltiin kolmen miehen voimin. Jonossa minua tentannut työntekijä oli myös tiskin takana ja toisti passikuvaa katsoessaan beautiful, jolloin aloin toden teolla epäillä, että ehkä mies oli ymmärtänyt sanan merkityksen väärin.

Leimasin kävi ja luukusta sain tulostetun e-lipun (!) kolmelta lähtevän laivaan. Kävelin takaisin satamaan ja odottelin pari tuntia Singaporen lautan ilmastoidussa terminaalissa. Sitten siirryin parinsadan metrin päähän Pelnin terminaaliin. Se oli iso aaltopeltihalli, jossa oli puupenkkejä, nuudelimyyjiä ja satoja indonesialaisia matkaajia jättimäisine kantamuksineen. Liityin seuraan. Minulla oli lippu!

 

 

 

Posted with Blogsy

Kuala Lumpurista Singaporeen

Kuala Lumpurissa...

... koin ensimmäistä kertaa ukkosmyrskyn, joka ei raikastanut ilmaa. Päinvastoin, kaupunki tuntui sen jälkeen yhdeltä isolta turkkilaiselta saunalta.

... ukkoskuuron jälkeen alkoi pian sade, joka jatkui ja jatkui. Siksi sahasin ahkerasti ostoskeskuksesta toiseen ja ihmettelin joulutarjouksia. Joulu ja kolmekymmentä astetta? Yhdistelmä ei mahdu kallooni.

... seurasin Petronas-tornien alapuolella sijaitsevassa ostoskeskuksessa, kun kelloliikkeessä vieraili jokin paikallinen julkkismies. Fanien huutomyrsky kaikui koko ostarilla. Nyt enää tarvitsisi tietää kuka tyyppi oli.

... koin valtavia vaikeuksia tottua vasemmanpuoleiseen liikenteeseen. Etenkin liukuportaissa, joissa kerta toisen jälkeen tukin tien seisomalla oikealla puolella.

 

Junamatkalla Kuala Lumpurista Singaporeen...

... matkustin ykkösluokassa, koska normiliput olivat loppu. Se tarkoitti vähän leveämpää penkkiä, jäätävää ilmastointia ja ilmaista vesipulloa sekä palaa banaanikakkua.

... näin ikkunasta apinan, joka istui puussa tiheässä metsässä ja katseli junan ohitusta. Siisteintä, mitä vähään aikaan olen junamatkalla kokenut.

... pääsin aika helpolla rajanylityksistä. Singaporen rajalla katselin ihmetyksellä kielletyt tavarat -listaa. Purukumi?

 

Singaporessa...

... hämmästyin heti saapuessani saaren koosta, luulin että se on pieni! Mutta ei: matkustin Woodlandsin juna-asemalta etelään bussilla ja metrolla lähes kaksi tuntia.

... olen poukkoillut Little Indiassa. Ympäri vuorokauden auki olevassa Mustafa-kauppakeskuksessa ihmettelin, kuinka moni oli tullut sunnuntaina iltakymmeneltä shoppailemaan muun muassa kattiloita, riisisäkkejä, tekokukkia ja matkalaukkuja. Tuolta nimittäin saa ihan kaikkea ja sitä kaikkea on järjettömät pinot.

... olen todennut, että hostellin respa oli täysin väärässä sanoessaan, että vegeruokaa ei kaupungista helpolla löydy. Täällähän sitä on tarjolla melkein joka nurkalla: kiinalaista, intialaista, hampurilaisia ja vaikka mitä muuta. Jes!

... olen ahdistunut kieltomäärästä: kaikkialla on älä tee näin -kylttejä ja niissä tieto, kuinka paljon sääntöjen rikkomisesta rapsahtaa sakkoja. Se ei tosin yllätä, että täälläkään durian-hedelmää ei saa viedä mihinkään: pahanhajuinen hedelmäparka tuntuu olevan pannassa kaikissa Aasian julkisissa tiloissa.

... olen samalla ollut fiiliksissä siisteydestä ja järjestyksestä. Vaikka onhan se vähän tylsää, kun suojatien voi ylittää ihan rauhassa ilman, että sentin päästä suhaa kymmeniä mopoja (oli liikennevalon väri mikä tahansa). Itse asiassa kukaan ei kävele tien yli, jos valot ovat punaiset, vaikka autoja ei näkyisi missään.

... olen nähnyt paljon kahviloiden ja ravintoloiden seinissä työpaikkailmoituksia ja ihmetellyt, miten ihmeessä tarjotuilla palkoilla voi elää tämän hintatason paikassa. Oli veroprosentti mikä tahansa.

... jatkosuunnitelmia tehdessä olen huomannut jälleen, miten lentämättä matkailu vaatii välillä aika paljon salapoliisin taitoja. Mutta siitä enemmän myöhemmin.

 

 

Posted with Blogsy