Lipunosto oli hieman työläs projekti, mutta itse matka olikin sitten sitäkin leppoisampi, pienellä indonesialaisella kaaoksella maustettuna. Matka kesti 29 tuntia: lähtö oli Batamista keskiviikkona iltapäivällä ja KM Kelud saapui Jakartaan torstai-iltana.
Kun aaltopeltihalliterminaalista ihmiset alkoivat pakkautua ovelle, seurasin perässä ja kävelin laiturille muiden mukana. Lipuntarkastajista ei ainakaan ollut pulaa, tikettiäni pyysi nähtäväksi ainakin seitsemän eri tyyppiä. Yksi heistä tiesi jopa nimeni etukäteen. Syykin oli selvä: laivalla matkasi noin 500-700 indonesialaista ja minä. Pian kaikki laivalla tunsivat (suomalais)apinan, mutta apina ei ketään.
Laivassa oli seitsemän kantta ja se muistutti Tallinnan-lauttaa. Erona toki, että alkoholia ei myyty ja laivan takaosasta löytyi yökerhon sijaan moskeija. Mutta meno oli rentoa, sen takasi myös se, että suurin osa ihmisistä matkusti economy-luokassa, jossa samassa isossa tilassa nukkui reilut sata ihmistä. Rautaiset sänkykehikot olivat pitkissä riveissä, muovipatjat päällä. Keskellä huonetta olivat vessat ja suihku. Yksi lipuntarkastajista ohjasi minut tilaan ja näytti minulle yhden sängyn, joka oli vielä vapaana. Hyvä paikka olikin, sillä vastapäätä oli ihana 7-lapsinen perhe ja vieressäni mukava merimies, joka vieläpä puhui englantia.
Matkan hintaan kuului myös ruoka, jota jonotettiin alemman kerroksen tiskiltä ja annoksen sai styroksiboksissa. Sitä sitten mätettiin käsin (jollei ollut fiksu ja varautunut omilla ruokailuvälineillä. En ollut.) Naapurini pitivät hyvän huolen, että en missannut aterioita.
Olin sen verran eksoottinen nähtävyys, että yksinäistä hetkeä ei tullut vastaan. Kun istuin kannella, joku tuli pian viereen opettamaan indonesiaa tai kyselemään matkasta. Kun kävelin käytävällä, joku pysäytti ja kyseli kuulumisia. Ne, jotka eivät osanneet lainkaan englantia, hymyilivät ja puhuivat minulle, tietenkin indonesiaa. Torstaina iltapäivällä juttelin monta tuntia parikymppisen pojan kanssa, joka halusi petrata englanninkielen taitoaan. Päädyimme sitten duetoimaan karaokeen Westlifea, samalla kun karaokenvetäjä teki vatsalihasliikkeitä huoneessa olleella kuntolaitteella. Ennen kuin lautta saapui satamaan, jouduin vielä kunnon photoshootiin, kun naapuriperhe uskaltautui kysymään yhteiskuvaa heidän kanssaan. Kohta olikin jo jonoa viereeni, ja kamerat räpsyivät monesta suunnasta.
Jakartan satamassa olikin vähän kuumottavampi tunnelma, sillä tervetulleeksi meidät toivottivat poliisivoimat, jotka kantoivat puolitoistametrisiä aseita kasvot hupuilla peitettynä. Täytyy sanoa, että kerrankin olin tyytyväinen, että pääsin taksisekoilemaan terminaalin ulkopuolelle.
P.S. On hassua, miten paljon matkaajat haluavat löytää "aitoja" paikkoja, ja silti kuinka melkein kaikki lentävät paikasta toiseen. Olen tämän reissun absurdeimmat ja hauskimmat hetket viettänyt matkalla paikasta toiseen, junissa, busseissa ja nyt lautalla. Niillä matkaavat kuitenkin tavalliset ihmiset ja pitkillä matkoilla pienessä tilassa on myös aikaa tutustua.
P.P.S. Tajusin vasta jälkikäteen, että ylitin lautalla päiväntasaajan. Kuinka siistiä!
P.P.P.S. Luontobongauksia: Näin meressä delfiinejä! Ja viereisellä sängyllä pienen torakan.
P.P.P.P.S En suosittele Flying Without Wingsin laulamista karaokessa, jos ei ole melodiasta hajuakaan. Enkä kyllä muutenkaan.
Posted with Blogsy
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti