Jätin Kambodzan taakse vähän haikein mielin. Koin siellä reissuni tähän mennessä suurimmat epätoivon hetket (osa 1, osa 2) samoin kuin ehdottomasti ikimuistoisimmat. Likaista, roskaista, köyhää – kyllä. Rahalla voi tehdä mitä vain, vaikka ampua raketinheittimellä – kyllä. Mutta toisaalta kaikesta kurjuudesta huolimatta maa on täynnä kauneutta ja lämminhenkisiä ihmisiä – kuten minua kyydinnyt tuktuk-kuski, joka tunnisti minut kadulla puolitoista viikkoa tapaamisemme jälkeen ja huusi perääni vain sanoakseen moi.
Matka lauantaina minibussilla Sen Monoromista Phnom Penhiin sujui leppoisasti ja aikataulussa, mutta matka Bangkokiin seuraavana päivänä palautti jälleen bussimatkailun realiteetteihin.
Aamulla minua piti tulla noutamaan joku kello kuudelta bussiasemalle. Eipä tullut. Respa alkoi pohtia, että ehkä kukaan ei tulisikaan, koska kohta alkaa kaupungissa vesifestivaali, mikä tarkoittaa että bussiliput menevät kaupaksi ilman lisäpalvelujakin. Joten äkkiä tuktukin kyytiin. Kun se oli peruuttamassa kujalta kadulle, ohi käveli mies bussiyhtiön paidassa. "Minuako etsit?" huikkasin perään. Selvisi, että kyllä. Eli sittenkin minibussiin ja pian vaihto normidösään. Siinä sitten nautittiin kuusi tuntia kambodzalaisista karaokevideoista. Iltapäivällä ikkunasta alkoi näkyä rivi kasinoita, varma merkki raja-alueesta.
Kamat ulos autosta, ja meitä lähti muutamia ihmisiä kohti Kambodzan passintarkastuskopperoa. Bussiyhtiön mies otti lippuni ja läiskäisi vastalahjaksi pienen glitteritarran olkapäähäni tunnistukseksi. Muuten hyvä, mutta rajanylityspaikka oli vilkkaasta päästä: siellä poukkoili satoja ihmisiä. Heti päästyäni passiluukulta olinkin kadottanut kaikki muut ja pyörin ympyrää, kunnes näin bussiyhtiön tyypin jälleen. Hän lähti puolijuoksua kävelemään raja-alueen läpi ja pujotteli ihmismassojen läpi vauhdilla, joka varmaan on ihan miellyttävä ilman painavaa rinkkaa ja muita kantamuksia. Äkkiä äkkiä, täytä tämä lomake. Äkkiä Thaimaan passintarkastukseen, sitten äkkiä ulos.
Menin äkkiä. Tulin nopeasti ulos. Kuin ihmeen kaupalla löysin miehen väkijoukosta. We wait five minutes! Hyvä, ehdin käydä vaihtamassa rahaa ja ehkä myös vessassa. Äkkiä, äkkiä! Rahanvaihto oli tauolla, joten automaatille. Josta tuli järkyttävän kokoinen seteli, jolla ei todellakaan maksettaisi parin bahtin vessamaksua. Takaisin hölkäten miehen luokse, joka sanoi käyvänsä nopeasti itse jossain, mutta hän ei koskaan palannut. Sen sijaan meidät otti hoiviinsa yhtiön toinen tyyppi. Hän sanoi, että odotetaan vielä hetki muutamaa muuta, 20 minuuttia. Hienoa, ehdin siis vaihtamaan rahaa, jotta pääsisin sinne vessaan.
Palattuani mies soitteli monta puhelua. Huonoja uutisia. Bussit ovat täynnä, pääsisimme matkaan vasta puolentoista tunnin kuluttua. Lopulta kuitenkin onnistui meidän diilaus johonkin minibussiin, joka lähtisi "jo" vajaan tunnin kuluttua. Pysäkille astelimme taas hirveällä vauhdilla, syystä joka ei oikein selvinnyt. Minibussin luona joku mies yritti laskuttaa ekstraa, koska "matkalaukkuja on liikaa ja ne eivät mahdu mukaan". Ai rahallako ne kutistuvat? Emme maksaneet, vaan keskityimme lempipuuhaan eli odottamiseen.
Lopulta pääsimme matkaan (ja onneksi kukaan ei kysynyt minulta lippua toisin kuin parilta muulta, sillä glitteritarra tuskin on kovin pätevä tiketti). Perillä Bangkokissa olimme iltakymmeneltä, yli 15 tuntia lähdön jälkeen.
Voi junat, teitä on niin kova ikävä!
(kuvituksena vielä otos Phnom Penhistä, sillä bussimatkalla oli ilmeisesti liian kiire kuvailuun.)
Posted with Blogsy
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti