Elefanttielämää

Hetkessä eläminen on usein vaikeaa. Erityisen vaikeaa se oli minulle lokakuun kolme ensimmäistä viikkoa.

Googlettelin Vietnamissa, mitä voisin oikein Kambodzassa tehdä, ja vastaan tuli jotain niin hienoa ja ainutlaatuista, että laskin päiviä viime sunnuntaihin. Silloin alkoi vihdoin viikkoni vapaaehtoisena Elephant Valley Projectissa Kambodzan Mondulkirissa, elefanttien turvapaikassa.

Villejä elefantteja on Kambodzassa enää noin 260 ja kesyjäkin vain reilut 80. Norsuja on perinteisesti käytetty kantamaan ja vetämään tukkeja ja viime vuosina yhä enemmän turismissa, kun elefanteilla ratsastamisesta on tullut osa monen lomamatkaa Kaakkois-Aasiaan. Kysyntää riittää ja se tarkoittaa eläimille pitkiä työpäiviä.

Kun kuulin lisää elefanteista ja seurasin niiden eloa, ymmärsin entistä paremmin, miksi elefantin elämään ei pitäisi kuulua rankkaa työtä, jota on myös turistien roudaaminen. Moni ajattelee, että jättimäisille elefanteille ihmisten kuskaus on kevyttä hommaa. Se ei kuitenkaan ole totta: siitä on todisteena elefanttien ulkonevat selkärangat, kantotuoleista pehmeään ihoon tulleet pysyvät ruhjeet ja epämuodostumat. Elefantteja alistetaan työskentelmään pitkiä päiviä usein voimakeinoin, mikä aiheuttaa monelle muun muassa silmien sokeutumista ja repeytymiä herkissä korvalehdissä. Puhumattakaan psyykkisistä oireista.

Elefantteja myös pidetään usein tarkoituksella nälässä ja janoisina päivän ajan. Miksi? Koska silloin ne tottelevat, koska tietävät että saavat päivän päätteeksi palkinnoksi ruokaa. Vapaana ollessa elefantit syövät 20 tuntia päivästä. Siis koko ajan kun ovat valveilla ja nukkuvat loput neljä. Ne juovat päivässä kevyesti yli sata litraa vettä. Tällaisia määriä ruokaa ja juomaa ei monella omistajalla ole mahdollisuutta tai halua tarjota elefantilleen.

Elephant Valley Projectissa on tällä hetkellä yhdeksän elefanttia, osa loppuelämänsä, osa vuosittain uusittavilla vuokrasopimuksilla. Osa on lunastettu kurjista oloista, osa on tullut omistajiensa pyynnöstä Valleyyn, koska elefantin pito ei ole helppoa tai halpaa hommaa. Etenkin kun ne elävät pitkään, yli 60-vuotiaiksi.

Elephant Valley Projectissa jokaisella elefantilla on oma mahout, joka kulkee metsässä elefantin kanssa. He eivät käytä keppejä tai muita välineitä ohjailussa, vaan tarvittava kommunikointi tehdään äänillä. Elefantit tottelevat vain omaa mahoutiaan ja on upeaa seurata heidän vuorovaikutustaan.

Meitä viikon tai pidempään projektissa vierailevia vapaaehtoisia oli kiva neljän porukka, lisäksi ihmisiä kävi alueella päivän tai pari ajan. Turisteilta ja vapaaehtoisilta saatavilla tuloilla rahoitetaan elefanttien ylläpitoa ja projektin yhteisölle tekemää työtä.

En nyt keksi heti mitään parempaa (ja absurdimpaa) tapaa käyttää iltapäivää kuin elefantin pesu. Luonnossa elefantit peseytyvät päivittäin, koska lika aiheuttaa helposti tulehduksia ihossa. Norsut ovat sosiaalisia eläimiä: jos eläin on kasvanut yksin, se ei ole koskaan oppinut pesemään itseään, minkä luonnossa ne oppivat seuraamalla lauman esimerkkiä. Niinpä ne tarvitsevat tässä ihmisten apua. Yhdessä osaa laaksoa ei ole jokea, jossa peseytyä. Niinpä elefantit tulivat pesupaikalle, jossa sitten viskoimme päälle sankokaupalla vettä ja jynssäsimme harjoilla. Autoimme lisäksi terveystarkastuksissa, mutta suurimmaksi osaksi vain seurasimme etäisyydeltä niiden eloa viidakossa. Elefantteja ei Elephant Valley Projectissa kosketa tai häiritä turhaan vaan annetaan niiden liikkua metsässä mahoutiensa kanssa. Seurasimme niitä välimatkan päästä minne sitten heidän tiensä veikään, oli edessä märkä rämeikkö tai auringossa kimalteleva niitty.

Elephant Valley Project on siitäkin hieno juttu, että se ei auta vain yksittäisiä elefantteja vaan pyrkii vaikuttamaan rakenteisiin, jotka aiheuttavat eläimille ja ihmisille pahoinvointia: se työllistää paikallisia alkuperäisasukkaita ja tukee projekteja, joilla taataan parempi toimeentulo paikallisille. Samalla pyritään luomaan ihmisille muita mahdollisuuksia toimeentuloon kuin muun muassa laiton arvopuiden kaataminen metsistä, joka omalta osaltaan kaventaa luonnon monimuotoisuutta ja elefanttien elintilaa.

Vapaaehtoisina teimme alueella myös muuta kun tuijotimme lumoutuneina elefantteja (vaikka sitä teimmekin aika paljon). Istutimme metsään lisää puita, katkoimme viljelmillä banaanipuita ja kitkimme heinikkoa avokadopuiden ympäriltä (piru vie, avokadokausi on vasta kevällä!). Toisin sanoen ei ollut päivää, etten olisi saapunut illaksi majapaikkaan polviin asti mudassa, kengät niin märkinä etteivät ne kuivuneet koko viikkoon ja vaatteet täynnä tahmaista banaanipuuta. Eräjormailu koki huippunsa tiistaina, kun aamun banaanipuiden kaatamisen jälkeen jeeppimme jäi jumiin mutaan ja työnsimme sutivaa autoa mutavellissä reilut sata metriä. Iltapäivällä oltuamme viidakossa elefanttien luona, paluumatkalla polku katosi ja rämmimme märässä parimetrisessä heinikossa. Turha varmaan edes mainita, että viidakossa oli kuuma, kuuma, kuuma.

Käärmehysteerikko sai myös siedätyshoitoa, sillä matelijoitahan trooppisissa metsissä riittää. Toinen ryhmä oli kohdannut polulla kobran, ja kesken heinikön harventamisen viereisestä puukasasta luikerteli käärmevauva. Ei auttanut kuin heiluttaa kuokkaa ysärihittien tahtiin ja yrittää unohtaa luultavasti lähistöllä majaileva käärmemama.

Elefantit liikkuvat laumoissaan eri puolilla laaksoa. Kävimme kaikkien luona, mutta suurimman osan ajasta vietimme kaksikko Moonin ja Milotin seurassa. Milotista tulikin oma suosikkini. On jotenkin uskomatonta, että kaltoin kohdeltu Milot tulee ihmisten lähelle ja luottaa jälleen rankkojen kokemustensa jälkeen. Toinen silmä on sokeutunut, kun sitä on komennettu kepillä. Hännästä on leikattu pala pois, jotta arvokkaat häntäkarvat on saatu juurineen talteen ja myyntiin. Vuosikymmenet rankkaa työtä niin pelloilla, metsässä kuin turistien parissa ja nyt viimein se saa elää niin kuin elefantin kuuluu. Toivon mukaan se voi viettää lopun elämänsä Elephant Valleyssa.

On aika elämys seistä kymmenen sentin päässä elefantin valtavista kasvoista, sen pitkistä silmäripsistä ja kirkkaista silmistä, heiluvista läpikuultavista korvalehdistä, ja jatkuvasti ruokaa etsivästä kärsästä. Nähdä kun ne ilmestyvät laumana viidakosta ja kommunikoivat töräyttelemällä: elefantin trumpettitörähdystä käytettiin kuulemma Jurassic Parkissa Tyrannosaurus rexin äänenä. Siinä vieressä tuntee itsensä todella pieneksi ja ihan syystä, aasiannorsunaaras painaa noin kolme tonnia.

Kolme viikkoa odotin kärsimättömänä näitä viittä päivää ja ne olivat kaiken odottamisen arvoisia ja enemmänkin. On ihanaa päästä seuraamaan projektia, joka muuttaa maailmaa oikeasti vähän paremmaksi paikaksi. Toivottavasti voin joku päivä palata takaisin.

 

 

Posted with Blogsy