Ostarielämää

En ole aiemmin tajunnut, millainen shoppailijan paratiisi Venäjä on (ainakin vielä ennen tuontirajoitusten näkymistä hyllyillä). Se selvisi viimeistään Jekaterinburgissa, kun käytin kokonaisen päivän sadetta paossa jättimäisen ostoskeskuksen käytävillä harhaillen. Ei ole varmaan vaatemerkkiä, jota isoissa kaupungeissa ei myytäisi. Moskovassa oli kaupan jopa Baby Dioria (ja Armani Junioria, tietty). Mutta myynnissä on myös toki kaikkea (ainakin minusta) hauskaa kuten pehmoleluista tehtyjä kukkakimppuja ja kukista tehtyjä leluja. Kullasta valettu viidensadan euron seteli lasitelineessä, hintaan 200 euroa. Löytyipä Jekaterinburgista Unikkoakin, ei tosin Marimekon liikkestä.

Mitä taas ei löydy mistään, on lastenvaunut. Yksiäkään en ole nähnyt, kadulla tai kaupassa. Nuorempi väki kulkee aina vanhempien sylissä.

 

Posted with Blogsy

Irkutsk-Ulan Ude

Kesto: 30.8.2014, 8 h

Miten: Junalla numero 70 eli sama vuoro jolla tulin Irkutskiin asti. Tällä kertaa mentiin taas platskartnyssa eli ilman hyttiä.

Yleisfiilis: Matkasin päiväsaikaan, mikä olikin sopivaa tälle pätkälle, sillä suurelta osin juna kulkee aivan Baikaljärven rantaviivaa pitkin. Ainoa este maisemien ihailulle oli, että juna lähti melko aikaisin ja edellisen päivän bussihurjastelu tuntui vieläkin väsymyksenä. Niinpä kun olin saanut hommattua lakanat paikalleni, painoin pään tyynyyn ja se niistä maisemista. Heräsin puolen päivän aikaan, mutta jatkoin torkkumista senkin jälkeen. Välillä jopa pysyin hetken hereillä, katsoin ulos ikkunasta ja söin taas niitä nuudeleita.

Seura: Muilla matkustajilla ympärillä oli samat suunnitelmat kuin minulla eli unta ja ruokaa. Viereisessä sängyssä matkannut mies puhui minulle venäjää ja kun selvisi, etten ymmärrä lähes mitään, hän puhui entistä enemmän. Mukana hänellä oli iso paketti majoneesia ja sata teepussia.

Plussaa: Silloin kun pääni nostin ja pysyin hetken hereillä, maisemat tosiaan olivat hienot. Hyvä juttu oli myös matkustaa tämä etappi platskartnyssa, sillä paikalta näkee ikkunat molempaan suuntaan: hytissähän tiellä toiseen suuntaan on ovi. Olen myös varma, että Irkutskin edustalla näin vedessä sukellusveneen, mutta ehkä se oli vain unta...

Lisää plussaa: Ai kun oli ihanaa matkustaa taas tasaisesti hytkyvällä junalla nykivän bussin sijaan.

 

Posted with Blogsy

Tuulinen, aurinkoinen

(Kirjoitettu aiemmin tällä viikolla, julkaisen nyt paremman netin kera.)

Olkhonin saari on juuri niin upea kuin toivoinkin. Maisemat ovat sellaiset, että aina kun ottaa valokuvan, kiroaa miksi otos ei näytä läheskään yhtä vaikuttavalta kuin näkymä omin silmin. Saari on kuin yhdistelmä Islantia ja Galiciaa, ja välillä unohtaa että Baikal on järvi, niin valtava se on.

 

Olen majaillut Khuzhirin kylässä sympaattisessa Nikita's Homesteadissa, joka muodostuu hauskoista puurakennuksista, ihanasta sekamelskasta seinämaalauksia, puukaiverruksia ja kukkapenkkejä. Koska Olkhon on turisteista huolimatta aika eristyksissä oleva saari, on suihkun tilalla hana, pari sankoa saunatyyliin ja vettä voi lämmittää boilerissa. Huoneessa lattialankkujen välistä puskee sieniä ja sisällä ei kuivu kyllä yksikään kostea vaate. Se ei onneksi haittaa, sillä minulla kävi hyvä mäihä sään kanssa: päivisin on paistanut aurinko kirkkaalta taivaalta ja öisin on saanut ihailla tähtitaivasta. Kämppikseni oli saapunut pari päivää aiemmin ja kokenut vähän huonomman sään, kun ilma oli täyttynyt lentävästä märästä hiekasta. Tuulesta täällä ei pääse eroon. Luinkin, että nimi Olkhon tarkoittaa "tuulinen, aurinkoinen" burjaatin kielellä.

Yksi parhaista jutuista majapaikassa on, että piha vilisee symppiksiä kissoja ja koiria. Yhtenä iltana otimme huoneeseen pari kissaa sisään yöksi ja ne tuhisivat tyytyväisinä pehmeässä sängyssä. Aamulla heräsin, kun kissanpentu tassutteli naamani ylitse.

 

 

Kun lähtee Nikita'sin takaportista ulos, on suoraan Baikalin rannalla, valtavien merestä nousevien Shaman Rocksien vieressä. Välillä kyllä huomaa, että ihmisillä on todella erilaisia käsityksiä, mikä on hienoa ja näkemisen arvoista. Lonely Planetissa Shaman Rockseista sanotaan, että ne ovat "neither huge nor spectacular". Minulle ne ovat yksi hienoimmista paikoista täällä ja olenkin käyttänyt aika monta tuntia vain niitä tuijotellen. Khuzhirin kyläkin mainitaan oppaassa vähemmän mairittelevin sanankääntein. Kyllä, onhan se täynnä aaltopellistä ja puunpalasista kyhättyjä hökkeleitä ja tarpeettoman leveä pääkatu pöllyää hiekasta kun ohi kaahaa autoja ja mönkijöitä. Mutta on siinä oma viehätyksensä, kun juo aamukahvia terassilla ja puolen metrin päästä ohi jolkottaa lehmä. Samoin siinä, että tällaisesta paikasta löytyy museo, jonka nimi on Museo. Siellä on muun muassa kellastunut kasvikokoelma, ruttaantunut tuuba, täytettyjä eläimiä tapittavin lasisilmin, vanhoja säilykepurkkeja, virkattuja kukkia, linnunmuna pakasterasiassa ja vaikuttava samovaaririvistö.

 

Totta toki, että saaren luonto on ehdottomasti se näkemisen arvoinen juttu. Ja jos luulin tänne tullessa, että tie oli kuoppainen, en ollut kokenut vielä mitään. Lähdin päiväretkelle pohjoisen Khaboyn niemeen ja tie oli enemmänkin yhtä suurta monttua suurimman osan matkasta. Mutta ne maisemat! Upeita rantoja, puuttomia kukkuloita, suoraan merestä nousevia valtavia kielekkeitä, sinisenä kimmeltävä Baikal. Reissulla pysähtelimme tasaisin väliajoin kiipeämään jonkin järkäleen päälle tai vain ihailemaan näköaloja. Oppaamme ei puhunut englantia, joten minä ja pari muuta venäjää ymmärtämätöntä saimme reissun aluksi paperilappuset, johon oli printattu stopit ja mitä siellä kannatti katsoa. Se ei toki pelastanut siltä, että lounastauon koitettua en löytänyt koko seuruetta mistään ja kävelin jyrkkää mäkeä ylös ja alas. Pakuja riitti, mutta sitä oikeaa ei löytynyt. Tuskan hiki laantui, kun opas ilmestyi pusikosta ja ohjasi eksyneen suomalaislampaan nuotion äärelle. Ruuan jälkeen nautittiin nokipannuchait, Venäjällä kun ollaan.

Suuri osa reitistä kulki kansallispuiston läpi, joten alue oli siisti tupakantumppeja lukuun ottamatta, mutta muualla ei voi olla huomaamatta roskan määrää. Muovipusseja, kaljatölkkejä, vodkapulloja, jopa autonrunkoja. Joku oli hylännyt rannalle teltan ja heittänyt päälle reissulta kertyneet jätteet. Khuzhirissa on kyllä jätekatos, mutta se on ollut niin täynnä, että koko ympärystä on täynnä roskaa ja seassa laiduntaa välillä pari lehmää. Näin upean paikan ei toivoisi hautautuvan jätteisiin.

 

 

Onneksi täälläkin on vielä paljon luontoa, joka on säästynyt muovivyöryltä. Sieltä löytyi muun muassa se lauma lehmiä, joka päätti lähteä niityltä vilvoittelemaan ja kylpi Baikalin kirkkaassa vedessä.

Omallakin todo-listallani oli vain tuo yksi asia: uida Baikalissa. Suoritettu, tuulen ja auringon kera.

 

 

 

 

 

 

 

Posted with Blogsy

Irkutsk-Khuzhir (Olkhon)

Kesto: 24.8.2014, noin 7 h

Miten: Minibussilla ja lautalla

Vihdoin! Viisi yötä samassa paikassa ja vieläpä Olkhonin saarella Baikaljärvellä. Sinne piti kuitenkin ensin päästä. Olin buukannut kyydin hostellin kautta, joten aamulla kuski tuli noutamaan minua majapaikasta pakulla ja jätti linja-autoasemalle viiden minuutin päähän. Siellä sitten odottelin varsinaisessa minibussissa lähtöä melkeinpä tunnin verran.

Erittäin ajoissa oleminen osoittautui hyväksi jutuksi, sillä sain varattua itselleni paikan heti eläkeläisjoukkion jälkeen. Valitsin istuimen, joka oli vino, mutta jossa oli toimiva turvavyö. Ei niin, että se olisi pelastanut henkeni, jos autonrotisko olisi päätynyt ojan pohjalle. Se auttoi kuitenkin siinä, ettei pääni iskeytynyt jatkuvasti kattoon, kun ajelimme tieksikin kutsuttua perunapeltoa kaasu pohjassa. Kuski puhui iPhoneensa kuopista välittämättä.

Auto oli täynnä Olkhonille lomailemaan matkaavia venäläisiä. Vessa- ja ruokatauoilla seurasin heitä silmä kovana, jotta a) en myöhästyisi kun matka jatkuu b) löytäisin oikean ajoneuvon kymmenien samanlaisten joukosta.

Maisemat olivat jo matkalla upeat ja yritin kuvata videopätkiäkin, mutta niissä näkyy enemmän likainen ikkuna ja auton sisäkatto kuin hieno buddhalainen temppeli, loputtomiin jatkuvat niityt ja vapaana laukkaavat hevoset.

Olkhonille siirryttiin lyhyellä lauttamatkalla. Sen jälkeen asfalttinen kuoppatie muuttui hiekkaiseksi sellaiseksi ja auton sisällä leijui sakea pölypilvi. Se ei kyllä pahemmin haitannut, sillä vieressä kimmelsi auringon paisteessa Baikal, jonka toisella rannalla vuoret nousivat suoraan sinisestä vedestä. Määränpääkin, Khuzhirin kylä, häämötti jo suhteellisen lähellä.

(29.8.2014 Khuzhir-Irkutsk. Sama kuski, sama romu. Kaikki samoin, paitsi että kuskilla oli nyt tyttöystävä mukana etupenkillä ja ilmeisen kiire, sillä paluumatkaan mahtui vain yksi pikainen vessatauko lautan odottelun lisäksi. Kuski keskittyi tuttuun tapaan enemmän juttelemiseen kuin kuoppien välttelyyn tai ylimääräiseen jarrutteluun. Matka meni huomattavasti nopeammin kuin toiseen suuntaan, mikä oli onni, sillä lämpötila romahti yöllä yhdeksään asteeseen ja jäinen tuuli tunkeutui myös autoon. Ensimmäinen asia, mitä tein takaisin Irkutskissa: ostin pipon ja lapaset.)

 

Posted with Blogsy

#lehmie

Muu ja moi Olkhonin saarelta Baikaljärveltä! Parasta juuri nyt: kylpevät lehmät. Lisää tästä paikasta kunhan pääsen takaisin Irkutskiin viikon lopulla.

Posted with Blogsy

Jekaterinburg-Irkutsk

Kesto: 20.–23.8.2014, 55 h (tai sinne päin), 3 375 km

Miten: Junalla numero 70, neljän hengen hytissä.

Yleisfiilis: Olin etukäteen innoissani tästä vähän pidemmästä etapista enkä pettynyt. Junat kulkevat aina Moskovan aikaa. Lähtöasemalla Jekaterinburgissa kello on kaksi tuntia edellä, Irkutskissa jo viisi. Lopulta ajalla ei ollut enää niin väliä, kun en tiennyt, minkä kellon mukaan pitäisi elellä.

Seura: Alapedissä matkusti vanhempi rouva, joka oli hyvin tarkka, minne hänen tavaransa piti asetella. Joten omani sitten survoin jäljelle jääneeseen nurkkaan ja loput junan likapyykkisäkin viereen. Toisessa alasängyssä matkannut hipsteripoika oli koko kaksi päivää puhelimensa lumoissa. Kolmantena hytissämme ollut poika oli menossa myös Baikal-järvelle. Myöhemmin matkasta selvisi, miksi.

Junan lähdettyä kuulin käytävästä saksaa ja päätin mennä kyselemään, minne matka (ja preppaamaan sitä saksaa). Kaksi parikymppistä poikaa Itävallasta ja Sveitsistä olivat myös junailemassa Pekingiä kohti ja juttelivat tällaiselle vanhuksellekin mielellään (tosin kuulemma vasta 35-vuotias on oikeasti vanha). He olivat tavanneet toisensa saksalaisen nettisivun kautta, josta voi etsiä matkakaveria. Moni sanoo minulle, että onpa rohkeaa lähteä yksin. Minä sanon, että on rohkeaa lähteä tuhansien kilometrien junamatkalle tuntemattoman kanssa.

Matkan aikana tulivat myös vaunun muut ulkkarit tutuiksi (hengasin hytissä pauhanneen ilmastoinnin takia käytävällä aika paljon). Kolmikymppiset tanskalaiset olivat myös samalla reitillä ja tanskalaiseen tapaan supermukavia ja -hauskoja, jopa kertoessaan kirahvin ruumiinavauksesta. Hyggelig!

Kysyin jossain vaiheessa matkaa hytin toiselta venäläiseltä pojalta, meneekö hän Baikalille vaeltamaan. Tavallaan, mutta ei ihan peruseräjormailemaan, vaan harjoittamaan henkistä puolta harrastuksestaan veitsikamppailusta. Hän kertoi, että on jo vuoden verran odottanut tätä mahdollisuutta päästä järven läheisyydessä pidettävälle vaellukselle. Fyysinen harjoittelu tehtiin kuulemma puuveitsillä, jotta ei tule ruumiita. Seurasi mahtava keskustelu siitä, mitä ihmisen pitäisi elämässään tehdä ja miten päästä tavoitteitaan kohti. Zen! (Ja hänkin oli kasvissyöjä, minä löydän ne kaikki!). Yksi tanskalaisista naisista oli samalla alalla kuin minä, ja hänen kanssaan päädyin tietysti puimaan työhön liittyviä asioita. Junamatkastahan muovautui ihan minulle räätälöity siperialainen uraseminaari.

Mahtavia ihmisiä, mahtavia tarinoita! Ehdin kyllä lukeakin, syödä nuudeleita, lukea lisää, roikkua ikkunassa, juoda liikaa kahvia ja juoda sitä vielä vähän lisää.

Jotain tapahtuu: Kun olimme matkanneet päivän verran, junan käytävästä kuului pamaus ja jarrut kirskuivat. Käytävällä leikkineet lapset olivat kiskaisseet hätäjarrusta. Provodnitsat ramppasivat kiireisinä edestakaisin ja asiaa kävi selvittelemässä yksi jos toinenkin junan henkilökunnasta. Lopulta yhden muksun äiti joutui kirjoittamaan jonkinnäköisen selvityksen asiasta aaneloselle. Junakin jatkoi lopulta matkaansa, kun jarru oli sidottu takaisin rautalangalla seinään.

Uni: Tai mihin se loppui. Ensimmäisenä aamuna heräsin seitsemältä Moskovan aikaan ysäridiskoon, jolle ei kuulunut loppua tunteihin. Seuraavana aamuna bailandot olivat vaihtuneet pariin popahtavaan joululauluun. Sitten joku tajusi, miten junan kaiuttimet saa vaiennettua.

Tauot: Juna pysähtyi silloin tällöin asemille vähän pidemmäksi aikaa. Laitureilla olikin aina aikamoiset markkinat, kun paikalle riensi kauppiaita mukanaan kurkkuja, kuivattua kalaa, erilaisia leivonnaisia, marjoja ja prameita turkishattuja (joita yksi provodnitsoistakin päätyi sovittelemaan, mutta kauppoja ei tullut).

Miinusta: Nukuin yläpunkassa ja ilmeisesti olen mennyt aika ahkerasti ylös ja alas, sillä vasemmassa kämmenessäni on viittä vaille rakot kahvassa roikkumisesta. Tästä tulee kyllä joku antiurheilullisuuspalkinto, habaan ei sentään satu.

Plussaa: Kun astuin ulos Irkutskin asemalaiturille, kasvoille puhalsi raikas, viileä tuuli ja aurinko paistoi. Hyvillä mielin taivalsin Leninin ja Karl Marxin katuja kohti hostellia ja ennen kaikkea suihkua.

 

Posted with Blogsy

Kazan-Jekaterinburg

Kesto: 18.-19.8.2014, 14,5 h

Miten: Junalla numero 378, 2. luokassa eli kupeessa. Nämä ovat yleensä neljän hengen hyttejä, mutta oma sänkyni sijaitsi hytissä provodnitsan huoneen vieressä, joten sänkyjä oli vain kaksi. Tilaakin toki puolet vähemmän.

Yleisfiilis: Vaunussa matkusti paljon perheitä ja meno oli rentoa. Luulin aluksi, että joku kuuntelee omista kajareistaan venäläistä teknoa ja räppiä, mutta pian tajusin, että deejiinä toimikin junan henkilökunta ja musiikki kuului paitsi käytävässä myös hytissä.

Seura: Yläpunkassa matkusti mukava nainen. Tosin yhteistä kieltä meillä ei ollut, mutta molemmilla suuntana Jekaterinburg, minä turist, hän biznez. Hyttiseura meni nukkumaan jo aikaisin, joten vihdoin minulla oli aikaa lukea! Rosa Liksomin Hytti nro 6 sopi hyvin teemaan. Sain kirjan joululahjaksi jo kauan sitten, mutta olen pantannut sitä tätä reissua varten. Kannatti, odotan jo seuraavaa junamatkaa, että pääsen jatkamaan lukemista raiteiden kolistessa.

Uni: Nukuin hyvin, kunnes heräsin siihen, että raollaan olevasta ikkunasta tuuli ihan kunnolla. Yritin saada ikkunaa kiinni, mutta se ei liikahtanutkaan. Nukahdin uudelleen ja silloin tajusin, että ylhäällä olikin ylimääräinen läppä, jolla ikkunan sai kokonaan kiinni ja hyttitoveri sulki sen helposti. Tyhmä minä! Aamulla heräsin: ei ollut mitään läppää ja ikkunasta tuuli edelleen. Toiveunia siis.

Ekstrapojot: Matkaseura tarjosi aamukahvit ja -blinit.

Miinusta: Tämä sijoittui jo junan ulkopuolelle, mutta etsin hostellia metrosta päästyäni kaatosateessa reilun tunnin. Apua antoivat muun muassa ystävällinen kahvilan kokki sekä huutava ja äkäinen vanha porttivahti. Lopulta ei auttanut kuin soittaa, että missä kaivossa tämä paikka on, kun olen oikeassa osoitteessa haahuillut ympyrää, mutta ei löydy. Ilmeisesti en ollut saanut ohjeistusmailia: etsi korttelista (jonka kaikilla taloilla on sama osoite) musta portti, mene sisäpihalle harmaan metallioven eteen, paina numeroyhdistelmä (jota minulla ei ollut), mene hissillä kerrokseen x, avaa pari oikeaa ovea ja olet perillä!

 

Posted with Blogsy

Paluu Neuvostoliittoon (ja Scorpionsien vuoden 2013 keikalle)

Yksi hauskimmista jutuista Kazanissa oli vierailu Soviet Lifestyle -museoon (Since 2011! First in Russia!), jonka näyttely ei ollut turhan tarkkaan kuratoitu. Vanhan rakennuksen punatiilisillä seinillä roikkui muassa kitarakokoelma nimmareilla, hyllyt pursusivat Neuvostoliiton aikaista tavaraa, vitriinissä viikattuina olivat USA:n Venäjän suurlähettilään lahjoittamat farkut ja ikkunalaudalla komeili suuri juliste, joka julisti, että Scorpions in Kazan! (Kuka muuten pitää oman yhtyeensä bändipaitaa? Ilmeisesti ainakin yksi scorppareista.) Televisiossa pauhasivat venäläiset musiikkivideot 80-ja 90-luvuilta. Mitä helmiä: ei puuttunut takatukkia, outoja animaatioita ja koppalakkeja! Pari tuntia vierähti huomaamatta tavarapaljouden keskellä. Kirjakokoelmasta löytyi myös bestseller Totuus amerikkalaisista diplomaateista.

P.S. Kazan on kyllä muutenkin todella kiva kaupunki: moskeijat ja kirkot vieri vieressä, kaunis Kremlin ja rento tunnelma. Iso miinus tosin kävelykadun lukuisista eläimistä: oli apinaa, pöllöä ja papukaijaa, joita sai asetella päänsä päälle ja ottaa kuvan rahaa vastaan. Hyi!

 

 

 

 

 

Posted with Blogsy

Moskova-Kazan

Kesto: 16.-17.8.2014, 11,5 h

Miten: Junalla numero 112 platskartnyssa eli 3. luokassa. Samassa vaunussa nukkui noin 40-50 ihmistä, meno oli tiivistä mutta leppoisaa.

Yleisfiilis: Koska olin jo tottunut eksymään Moskovassa, lähdin matkaan juna-asemalle superaikaisin. Metrokäytävässä olikin opasteita joka nurkalla. Olin sitten todella, todella ajoissa. Eipä haitannut, vessaankin pääsi asemalla ilmaiseksi junalippua heilauttamalla. Juna oli valtava, 16 vaunua (jos laskin oikein), ja oma paikkani löytyi sieltä kauimmaisesta numero ykkösestä.

Seura: Nyt oli huonosta kielitaidosta hyötyä. Tajusin kyllä, ettei lippuuni sisältynyt liinavaatteita, mutta eipä auttanut toistella junahenkilökunnalle skolka skolka, kun ymmärrän numerot kymmeneen asti. Tuskin ihan alle 10 ruplan eli parinkymmenen sentin olisin päässyt. Silloin vierestä nainen kysyi englanniksi, tarvitsenko apua. Hinta selvisi ja samalla löytyi seuraa illan ajaksi. Nainen oli matkalla kotiin Kazaniin miehensä ja 12-vuotiaan tyttären kanssa ja he olivat kovin iloisia, kun pääsivät käyttämään englantia. Parin minuutin tuttavuuden jälkeen minulla oli puhelinnumerot vihkossa ja tarjous yöpaikasta. Kävi ilmi, että he olivat olleet joku talvi lomalla Vuokatissa ja ajaneet sinne Kazanista autolla! En tiedä paljon matkaa on kilometreissä, mutta on sitä tosi tosi paljon. Ilta sujui nopeasti kivassa seurassa.

Vaunussa oli myös joukko parikymppisiä miehiä matkalla katsomaan Kazan-Moskova-futismatsia. Heillä kotipolttoinen kiersi ja kun selvisi, että olen Suomesta, nousi esiin toki se Venäjän tunnetuin suomalainen: "Ville Haapasalo, we like because he can drink like a Russian."

Uni: Juna heilui, valot vilkkuivat ja maineeni supernukkujana oli uhattuna. Lopulta kuitenkin nukahdin ja näin unta, että kohtasin Siperiassa surullisen sirkuskarhun.

Goodiebag: No ne lakanat.

Ekstrapojot: Aamulla naapuriperhe kysyi, olenko kiinnostunut paikallisista ruuista. Pahoittelevaan sävyyn sanoin, että kyllä muuten, mutta en syö lihaa. No eipä hätää: isä oli myös kasvissyöjä ja kirjoitti lapulle venäjäksi tataariherkkuja, joissa ei ole lihaa. Perhe jopa saattoi minut Kazanin asemalta kadulle, jossa hostellini sijaitsi. Ei ollut huolen häivää turistilla!

Miinusta: Junan vessa. Jo illalla se oli aika peruskauhea, mutta en vielä tiennyt mikä yöllä odottaisi. Heräsin ja lähdin vessaan, jonka joku futisfaneista oli laatoittanut lattiaa myöten. Yök, yök, yöööök.

Posted with Blogsy

Kantis

Ensimmäisenä päivänä Moskovassa ohjelmaani kuului lähinnä epämääräistä haahuilua, sillä kaikki mehut menivät aamuisessa hostellin etsinnässä. Olin varustautunut käsin piirretyllä, vajavaisella kartalla. Moskova sen sijaan ei ollut varustautunut katukyltein. Kun olin lopulta paikallistanut hostellin ja itseni, lähdin tutkimaan ympäristöä laiskasti parin korttelin säteellä. Löysin lukuisia pankkeja, monia Starbuckseja ja yhden kasvisravintolan!

Tilaussysteemistä minulla ei ollut tosin mitään käryä eikä kolmesta tarjoilijasta kukaan puhunut englantia. Huitomalla sain itselleni tiskistä isot kipot ruokaa. Hintakin oli kyllä ruokavyöryn mukainen, mutta se ei haitannut nälkäistä matkaajaa.

Ja ah, en ollut varma johtuiko se siitä, etten ollut syönyt mitään koko päivänä, mutta ruoka oli taivaallista. Tofumättöjä ja ihania salaatteja.

Seuraavana iltana palasin. Nyt aloitin suoraan huitomisen, mutta kassa puhuikin englantia. Perus. Tuolloin en ollut edes ihan niin kauhean nälkäinen, mutta ruoka oli silti mahtavaa: soijagulassia ja itusalaattia. Joten lauantain ruokapaikkaa ei tarvinnut arpoa. Nyt minulle tarjottiin jo kantiskorttiakin.

Luultavasti vain toinen kasvissyöjä ymmärtää tämän postauksen. Onko mitään parempaa kun löytää liharavintoloita täynnä olevasta kaupungista sattumalta kasvisparatiisi? Hmm, en nyt keksi mitään.

Joten jos ei saslikit houkuttele, suosittelen suuntaamaan tänne:

Jagannath, 1-ya Tverskaja-Yamskaya 13 (aika lähellä Belarusskayan metroasemaa, mutta suosittelen ihan oikeaa karttaa.)

Samasta paikasta löytyy myös pieni ekokauppa. He myös julkaisevat venäjänkielistä Vegetarian-lehteä: mitään en ymmärtänyt, mutta Tom Cruise oli kannessa. Ja nettisivuilta löytyi VegLooks.

 

Posted with Blogsy

Viljalyhteitä ja hattaraa

Olen käynyt Moskovassa kerran aiemminkin, vuonna 2007. Tuolta reissulta on jäänyt päällimmäisenä mieleen voitonpäivän hulinat, sen överit ilotulitukset ja VDNKh eli All-Russian Exhibition Centre. 1930-luvulla avattu näyttelykeskus on suuri puistoalue, jossa erilaiset paviljongit esittelivät neuvostosaavutuksia avaruusmatkailusta maatalouteen ja myös eri satelliittivaltioiden mahtavuutta. Mukaan mahtuu toki jälkeenpäin lisättyjä järkyttävän kokoisia betonibunkkereita, mutta suurelta osin rakennukset ovat kuin antiikin Kreikasta repäistyjä kullalla, viljalyhteillä ja hymyilevillä työläisillä koristeltuina. Tänne halusin uudestaan.

Alue oli paljon suurempi kuin muistin (jotenkin onnistuin kuitenki olemaan näkemättä sitä metrotunnelista noustuani, vaikka sen vieressä kohoaa megakokoinen avaruuspatsas...). Sisään löydettyäni käytin monta tuntia vain kävellen ympäri ja katsellen paikallisten perjantain viettoa. Paikalle ei enää tulla ihastelemaan maatalouden kasvukäyriä vaan roikkumaan huvipuistojen laitteissa, syömään lukuisiin ravintoloihin ja kuppiloihin, ajamaan ympyrää polkuautoilla, shoppailemaan paviljoinkeihin rakennettuihin kauppoihin tai kuhertelemaan pääkadulle, jota reunustavat viljanlyhteiden muotoiset katuvalot. Paikka muistuttaa vähän Havannasta löytyvää Expocubaa, paitsi että Kuubassa 80-luvulla rakennetut paviljongit ovat vielä näyttelykäytössä esittelemässä muun muassa analogisia ja digitaalisia televisioita (ainakin viime vuonna). Toki suurin yleisöryntäys sielläkin oli huvipuistossa.

VDNKh:ssa olisi kyllä ollut hyvä olla jonkun reissuseuralaisen kanssa, sillä kommentoitavaa whatthefuckia riitti. Katso! Putin-paita Time-lehden Person of the Year -kannella. Tuo morsiuspari kuvauttaa itseään avaruusraketin edessä!

Vanhan paviljongin sisäpuolelta paljastui sohva- ja yöpaitakauppa. Valtavan kultaisen Kansojen ystävyys -suihkulähteen ympärillä soi klassinen musiikki. Armenian hulppeasta palatsipaviljongista löytyi grilliravintola. Huvipuiston koväänisistä raikasi Celine Dion. Kattomaalauksessa komeili peltoja, sirppi ja vasara, alapuolelle oli rakennettu pahvilaatikoista videopelimuseo.

Hei, tuolla kulkee teini Pikachu-haalarissa! Meneekö maailmanpyörä 73 metrin korkeuteen noilla turvakaiteilla? Apua, en uskalla mennä seisomaan avaruusraketin alle, mitä jos se romahtaa. Hei katso, tuo isä nosti lastaan, mutta kumautti vahingossa sen pään... ööö.. neuvostoliittolaiseen avaruussukkulaan.

Mutta mikäs siinä oli katsoessa Lenin-patsas seuranaan, kun ihmiset hymyilivät, söivät vaaleanpunaista hattaraa ja olivat mahdollisesti sohvaostoksilla. Punainen tori ei tuntunut kovin mahtipontiselta tämän jälkeen.

(Jos näyttelyalue kiinnostaa sinne pääsee helposti metrolla, asema on myös nimeltään VDNKh. Suosittelen myös kahvikupposta lähellä kohoavassa Kosmos-hotellissa, jossa pääsee todelliselle aikamatkalle.)

 

Posted with Blogsy