Lähtöön pitkälle reissulle kuuluu aina olennaisena osana kunnon annos melankoliaa. Kun edessä on jotain niin suurta, ettei sitä voi käsittää, on vaikeaa tuntea lähdön hetkellä sellaista iloa, jonka matka ansaitsisi.
Niin on nytkin. Tätä olen suunnitellut yön tunteina, tästä unelmoinut rankan päivän jälkeen, säästänyt jokaisen ylimääräisen euron ja sentin. Tätä varten olen jättänyt työpaikan ja päättänyt hypätä tuntemattomaan. Ja ennen kaikkea möykkymäisen ahdistuksen tuo ajatus olla erossa rakkaista vielä määrittelemättömän ajan verran.
No huh, kyllä vähemmästäkin huimaa. Ja pelottaa. Oliko tämä oikea päätös vai aiheutanko vain harmia itselleni ja huolta muille?
Samaan aikaan kuplin lähtemisen riemua. Sitä kun tajuaa, että tämä on viimeinen Helsingin oranssi metro, jolla ajan kuukausiin, viimeinen kerta kun syön lounasta yhdessä lempiravintolassani pitkään aikaan. Seuraavan kerran kun näen Helsingin, se saattaa olla lumen peitossa! Kauan odotettu lähtö on nyt ihan oikeasti tässä.
Tällaisesta huolehtijasta ei kuoriudu hetkessä hällä väliä -tyyppiä, mutta yritän edes vähän. Jos rinkka painaa liikaa, jätän pari paitaa matkan varrelle (tai vielä parempaa: syön kaikki eväät kerralla). Jos ikävä yllättää, voin aina kilauttaa kotiin. Jos tavarat katoavat, joku kyllä auttaa.
Ja se itse matka? Lähden junalla ensin Moskovaan, sieltä Kazaniin, Jekaterinburgiin ja Siperian läpi Baikaljärvelle. Matka jatkuu Mongolian läpi Kiinaan. Minne sitten, en vielä tiedä. Katsotaan sitten Pekingissä.
Posted with Blogsy
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti