I <3 UB

 

Näin tällaisen kyltin erään temppelin läheisyydessä. En ole täysin seurannut neuvoa, mutta olen kyllä nauttinut elämästä Ulaanbaatarissa myös ruoka-aikojen ulkopuolella. Ylittänyt teitä toivoen, että joko olen tosi nopea tai autoissa toimivat jarrut. Käynyt leffassa katsomassa mongolialaisen rakkaustarinan. Ihaillut temppeleitä ja pilvenpiirtäjiä ja etenkin niitä vierekkäin. Tarkkaillut sekasortoista kaupunkia neuvostoliittolaisen mosaiikin alta. Hämmästellyt temppelin sisälle rakennettua 28-metristä buddhaa. Nukkunut pitkään, lukenut kirjoja. Nauttinut kaupunkielämästä, vaikka siihen kuuluu paljon pakokaasua ja puuttuvia katukiviä. Onneksi myös kasvishampurilaisia ja musiikkia megafoneista popittavia roska-autoja. Voi Ulaanbaatar, sinua tulee ikävä! Seuraavaksi tuttavuutta tehdään Pekingin kanssa. Siellä odottaa myös jotain Helsingistä tuttua ja ihanaa nimittäin Manu. Matka jatkuu siis hetken kahden, Kiinan nettirajoitusten kera. Voi olla että päivityksiä tulee siis vasta useamman viikon päästä.

 

 

Posted with Blogsy

Tsing Tsing Tsingis Khan

On tämä kamalaa, kun päässä pyörii ympäristön vuoksi kauheat biisit. Kazanissa soi taukoamatta Frederikin Volga, Keski-Mongoliassa Hanna Ekolan Villihevosia ja viime sunnuntaina Tsingis Khan. Mutta se soi hyvästä syystä, jos Frederik voi hyvästä syystä soida.

Olin lievästi sanottuna innoissani näkemään Ulaanbaatarin ulkopuolella sijaitsevan Tsingis-kaanin patsaan. Koska se on 40 metriä korkea. Koska sen väitetään olevan maailman suurin ratsastajapatsas (ja olenhan jo nähnyt maailman korkeimman lipputangonkin, Bakussa). Koska patsaan päälle saa kavuta ihailemaan maisemia ja Tsingiksen teräkseen ikuistettuja kasvoja. Näin muutamia hyviä syitä mainitakseni.

Jo kaukaa patsas loisti hopeana keskellä ei mitään. Tsingis tuijotti kohti itää, syntymäseutujaan. Vuonna 2008 valmistuneen patsaan ympärillä on toistaiseksi tyhjää, vaikka sinne on suunniteltu jättimäistä 200 jurtan turistikylää. Monumentin eteen ajettiin pompöösistä portista, jonka suunnittelija on epäilemättä vieraillut Berliinissä.

Jätti-Tsingis, check. Mutta en ollut tiennyt muista patsaan tarjoamista nähtävyyksistä: jalustana toimivassa kaksikerroksisessa rakennuksessa sijaitsee maailman suurin mongolialaiskenkä ja myös maailman isoin kopio Tsingis-kaanin kultaisesta raipasta (alkuperäinen raippa on kuulemma löytynyt aikanaan juuri tältä paikalta). Siellä on toki myös pari museota, turistikauppoja ja ravintola, jonka voi vuokrata vaikkapa hääjuhlaa varten.

Tsingiksen edessä nököttäviin ratsastajapatsaisiin on saanut veistäjän näkemyksen omista kasvonpiirteistä vinolla pinolla tögrögejä. Tosin ne summat ovat pieni pisara valtameressä verrattuna patsaan kokonaiskustannukseen, reiluun neljään miljoonaan dollariin, jonka on maksanut yksi mongolialainen yritys. Money well spent, ajattelin, kun olin noussut patsaan sisällä portaikkoa ja astelin Tsingiksen haaroista hevosen kaulalle. Jättimäinen teräskäsi lepäsi kultaisella raipalla, joka kimalteli auringossa. Money well spent.

 

 

Posted with Blogsy

Puun vierestä

Keski-Mongolian reissulla matkustimme hevosen selässä neljä päivää. Mikä matka ja mikä porukka! Mukana oli kaksi brittiä, kolme ranskalaista, kolme suomalaista ja paikalliset oppaat. Osa oli ratsastanut enemmän, osa (lue: minä) vähemmän. Oppaat katsoivat hieman säälien vaatteitamme ja kävivät haalimassa kaikille paikalliset asut, dellit, lämmittämään ja mahdollisen sateen suojaksi.

Kun opas kysyi, kuka haluaa helpon hevosen, nostin käteni oitis pystyyn. Ilmeisesti helppo tarkoittaa täällä sitä, että heppa jättäytyy ensin muiden taakse, laukkaa ne kiinni, kulkee omia polkujaan ja tuntee vetoa kävellä mahdollisimman läheltä puita.

Hevosen selästä maisemat koki aivan eri tavalla kuin auton ikkunasta: ylitimme pieniä jokia, laukkasimme loputtomalta tuntuvilla niityillä, nousimme jyrkkää polkua vuorta ylös ja sitten alas. Normaalisti ratsastimme neljästä kuuteen tuntiin, mutta kolmantena päivänä matka venyi yhdeksään tuntiin.

Tuon kolmannen päivän aluksi lähdimme kiertämään kahdeksan järven aluetta. Hevoseni oli edellisenä päivänä jäänyt hieromaan itseään pensaaseen ja reissun aluksi rynnännyt syömään keskelle metsää niin, että raahasin välikohtauksen seurauksena ponnarissani mukana aikamoista kasaa kuivuneita oksia.

Nytkin puurakkaus leimahti, ja hevonen teki äkkikäännöksen. Naama edellä oksaan ja kuin ihmeen kaupalla onnistuin limboamaan keskellä pusikkoa tippumatta satulasta. Muistona kasvoihin jäi muutama naarmu ja rintaan haava, joka onneksi näytti hurjemmalta kuin oli. Täytyy sanoa, että tämän jälkeen olisin ennemmin mennyt jurttaan huilaamaan kuin jatkanut vielä kuusi tuntia satulassa. Kaiken lisäksi edessä oli paluu vuoren yli toisella puolella sijaitsevalle majapaikalle.

Loppureissu sujui kuitenkin yllättävän hyvin. Pysäytin hevosen heti kun se vilkaisikin metsään päin. Sovimme lisäksi hevosoppaan kanssa, että minä ja toinen suomalaistyttö voimme taluttaa hevoset alas jyrkintä rinnettä.

Muut lähtivät hevosen selässä alas ja me seurasimme perässä hepat narussa. Matka sujui rattoisasti alamäkeä kapeita polkuja pitkin. Kunnes emme enää tienneet minne muut olivat menneet ja ennen kaikkea missä itse olimme. Kuulimme kaukaa hirnuntaa, joten lähdimme laskeutumaan jyrkkää mutamäkeä alas. Emme kuitenkaan tienneet, olimmeko menossa aivan väärään suuntaan.

Joten siinä olimme, kaksi suomalaista naista eksyksissä keskellä keskimongolialaista metsää. Mukana ei ollut vettä tai ruokaa, mutta kylläkin kaksi hevosta narun päässä. Omani oli päässyt niin ruokailun makuun, että päätä oli vaikea saada irti maasta. Absurdi tilanne melkein nauratti. "Help, we are lost!" huusimme, mutta kukaan ei kuullut.

Päätimme palata pääpolulle, josta joku varmaan jossain vaiheessa tulisi meitä etsimään. Sain suostuteltua hevosenkin keskeyttämään mässäilyn ja nousemaan takaisin mäkeä ylös.

Ylhäällä ratsastikin yllättäen kaksi meidän oppaistamme, jotka ihmettelivät, mitä oikein teimme. He olivat menneet marjastamaan (!) ja sattumalta tulivat nyt meitä vastaan. Hikisenä takaisin satulaan ja monen polun kautta muiden luo. Yksin emme olisi varmaan ikinä löytäneet perille. Lepopaikalla toisen hevosoppaan naurusta ei meinannut tulla loppua. Ei kai niin usein näe, että turret eksyvät "helpolta" polulta. Omat ratsastukset vaikuttivat kuitenkin lasten leikiltä, kun jurtalle saapuessa näimme paikallisten harrastavan jakkirodeota.

Hevosreissu oli raskas, mutta myös yksi matkan huippuhetkistä. (Toinen huippuhetki oli ehdottomasti suihku kuumilla lähteillä kuuden päivän reissaamisen jälkeen.) Mongolialaiset oppaamme olivat todella sydämellisiä ihmisiä, jotka saivat väsyneenkin ratsastajan hymyilemään. Mukaan mahtui toki aimo annos machoilua, miehiä haastettiin niin painiin kuin kädenvääntöön. Iltaisin laulettiin: mongolialaiset omia perinnelaulujaan, me eurooppalaiset yritimme löytää jonkun laulun, jonka sanat kaikki osaisivat. Yllättäen ainoa onnistunut valinta taisi olla Bohemian Rhapsody. Toinen suomalaistyttö on laulaja, joten hän sai sitten hoilata meidän muidenkin puolesta. Tulipa myös juotua mongolialaisessa jurtassa salmaria, jota muilla suomalaisilla oli mukana. Mongolialaiset hörppivät sitä kauhistuneet ilmeet kasvoillaan. Nyt ehkä ymmärtävät paremmin länkkäreiden reaktiot fermentoituun hevosen maitoon (jota autokuskimme muuten osti vaatimattomat kolme litraa tien varrelta paluumatkalla).

Viimeisenä päivänä koko kymmenen päivän reissua pääsimme kamelin selkään tunniksi. Liekö yllätys, että omani etsi hiekkadyynien ainoat puut, joiden vierestä kaartaa niin, että kyttyröiden välissä sai naamalleen taas antaumuksella oksia. Kohtaloaan ei voi vältellä.

(Kuvasaldo ratsastukselta on vähän köyhä, koska keskityin pysyttelemään satulassa, joten alla otoksia muiltakin päiviltä.)

 

 

Posted with Blogsy

Rakkautta lautasella

En ole varmaan koskaan syönyt niin huonosti kuin vajaan parin viikon Keski-Mongolian kierroksella. Odotukset ruuan suhteen toki olivat todella matalalla jo ennen lähtöä, mutta jotenkin ne silti alittuivat. Muutamaa hyvää ateriapoikkeusta lukuun ottamatta ruokavalioon kuuluivat nuudelit ja riisikeitot, joista oli poimittu suurimmat palat vuohta pois. Mausteena toimivat siis vuohenrasva ja ajoittain muutama pala porkkanaa. Viimeisen aterian kruunasivat riisin seassa olleet keitetyt pakasteranskikset.

Vaikka mongolialainen keittiö on kovin lihapainotteinen, Ulaanbaatarista löytyy yllätyksekseni useampikin vegaaninen ravintola. Se ehkä liittyy buddhalaisuuteen, ehkä johonkin terveysinnostukseen. Poikkeuksetta oven pielessä nimittäin mainostaa teksti healthy vegetarian food.

Reissulla mukana ollut brittipariskunta suositteli Luna Blancaa, joka sijaitsee Mongolian kansallismuseon kanssa samalla kadulla aivan keskustassa. Pitkä ruokalista sai nälkäisen vegen ihan sekaisin. Päädyin jo pelkän nimen takia Power Lunchiin, joka mongolialaiseen tapaan koostui (soija)lihasta ja perunasta. Niin leveästi hymyilevää suomalaista ei ole varmaan koskaan näkynyt Ulaanbaatorissa kuin minä tuon aterian jälkeen. Kaiken lisäksi ruoka tarjoiltiin sen hetkisiin tunteisiini sopivasti sydänlautaselta.

 

 

Tänään vuorossa oli Loving Hut -ketjun paikka, joka löytyi ihan hostellini vierestä. Ensimmäisen kerran kun näin kyltin kaukaa luulin tosin, että paikka tarjoaa jotain ihan muuta kuin ruokaa. Seinällä menoa seurasivat muun muassa Prinsessa Diana, Richard Gere, Dalai-lama ja Obaman perhe. Merilevää, soijaa, tofua, perunaa ja jopa reilusti tuoreita vihanneksia. Taas todella maukasta, ja ei kai tarvitse lisätä, että parin euron hintalappu ei myöskään tee ateriointia ikävämmäksi.

 

 

Huomenna ajattelin testata tänään ohittamani paikan nimeltä Love each other. Sen hipimmäksi ei varmaan Mongoliassa pääse.

(Sori ruokaöverit, mutta olen ajatellut niin paljon syömistä, etten oikein muusta osaa tällä hetkellä kirjoittaa:)

 

Posted with Blogsy

Yöllinen kohtaaminen

Kymmenen päivää Keski-Mongoliassa eristyksissä muusta maailmasta olivat aikamoiset. Villihevosia kansallispuistossa, neljä päivää tavisheppojen selässä, hiekkadyynejä ja kameleita. Kuoppaisia, pöllyäviä teitä, jotka risteilivät ilman suuntaviittoja niin, etten ymmärrä, miten kuski osasi hurjastella oikeaan suuntaan. Jättimäisiä laumoja lehmiä, pukkeja ja lampaita. Nukuimme ensimmäisen yön telttailua lukuun ottamatta jurtissa. Vessana toimi useimmiten niitty. Jos onnisti, lähistöllä oli jotain ruohoa korkeampaa.

Ensimmäisen ratsastuspäivän jälkeen olikin ihana saapua jurtalle. Perhe ilahdutti väsyneitä matkaajia tarjoamalla vadillisen kuivattua jugurttia. Voin kertoa, että se lemuaa paljon kauheammalle kuin kuulostaa. Iso kippo jäi kosteaan jurttaan ilahduttamaan koko yöksi. Sateen suojaan tuotiin myös reilu kymmenen märkää satulaa. Tässä vaiheessa kadehdin porukan flunssaista.

Yöllä käänsin unissani päätäni ja viereisellä pöydällä sijainneet jugurtinpalat herättivät hajullaan. Lähdinkin sitten vessareissulle. Kävelin sumussa jonkin matkaa lantaisella niityllä, kunnes olin tarpeeksi kaukana jurtista. Kyykistyin, jolloin näin sumusta lähestyvän karvaisen jätin. Jakki. Ne vaikuttivat päivän valossa leppoisilta ruohonjauhajilta, mutta sumuisella niityllä en enää ollut niin varma niiden rauhallisesta luonteesta. Äkkiä siis takaisin jurttaan, jakki lähestyi selän takana. Suljin nopeasti oven ja istuin sängylle odottamaan. Uuuuaaaah, mölisi eläin ja kiersi jurttaa. Sitten hiljeni.

Vessaan oli pakko päästä. Avasin varovasti oven ja kurkin kumpaankin suuntaan. Pelkkää sumua. Lähdin varmuuden vuoksi toiseen suuntaan kuin aiemmin. Hyvä ratkaisu, ei jakin jakkia. Mutta kun palasin takaisin jurtalle, kukas siinä odottikaan kynnyksellä tukkien oviaukon. Odotin, mutta karvajätti ei liikkunut senttiäkään (ja olen aika varma ettei räpäyttänytkään tuuhean otsatukan alta vilkkuneita silmiään). Muutaman pitkän minuutin jälkeen jakki luovutti tuijotuskilpailun ja lähti taas kiertämään jurttaa, jonka sisään pinkaisin. Pam, ovi kiinni. Uuuuaaaah, kuului ulkoa. Jugurtista huolimatta olin iloinen, että olin taas sillä puolella kangasta.

 

(Kuvan jakit eivät liity tapaukseen.)

 

Posted with Blogsy

Helppoa kuin lipunosto

Ulaanbaatar! Täällä ollaan. Matka taittui eilen Ulan Udesta siis tietä pitkin. Uudelta vaikuttanut bussi hajosi noin kilometrin ajon jälkeen. Sen korjaus yhdistettynä passien ja tavaroiden syynäykseen kummallakin puolella rajaa sekä kapeisiin kuoppateihin tarkoitti 13 tunnin matkaa. Linnuntietä kaupunkien välillä on vain hieman yli 400 kilometriä.

Tänne kuitenkin lopulta päädyttiin ja tänään suoritin junalipun oston Pekingiin. Kas näin helposti se kävi:

1) Hostellin omistaja kirjoitti minulle lapulle mongoliaksi lipunmyynnin osoitteen ja paljon taksille pitäisi maksaa.

2) Koska en ollut aamupäivän kävelyllä nähnyt yhtään taksia, kyselin vähän muilta matkaajilta, missä niitä voi pysäytellä. Kuulemma virallisia takseja ei oikein montaa olekaan, joten täytyy vain pysäyttää joku auto.

3) Suunnistin läheisen koulun eteen, jossa piti sijaita hyvä paikka pysäyttelyyn ja heilutin kättä lantion korkeudella ohjeistuksen mukaan. Tunsin itseni aika typeräksi, mutta pari minuuttia ja joku pysähtyi! Annoin lapun ikkunasta ja nyökkäyksen jälkeen hyppäsin takapenkille.

4) Auto kiemurteli pitkin ruuhkaisia katuja, pakokaasut virtasivat avoimesta ikkunasta ja radiosta raikasi mongolialaisräppi. Kuski, jolla oli vieressään laatikko ginseng-energiajuomaa, vetäisi turvavyön päänsä ylitse paikalleen aina kun tultiin suurempaan risteykseen. Autot kulkivat suuressa ryppäässä kaistoista (tai ylipäätään liikennesäännöistä) välittämättä. Tööt!

5) Tuolla. Etäisyyteen nähden järjettömän kestoisen matkan jälkeen kuski osoitti kujaa, joka johti vaaleanpunaisen kivitalon taakse. Kiitin kyydistä ja lähdin seuraamaan polkua takaovelle. Sieltä päädyin aulaan ja kävelin kohti Beijing-kylttiä. Kun olin kävellyt yläkertaan ja kurkkinut henkilökunnan taukohuoneeseen, löysinkin oikean tiskin alakerrasta.

6) Peking. Päivämäärä. 2. luokka. Tämähän sujui helposti. Käteistä ei kuitenkaan ollut mukana tarpeeksi. Onneksi täällä kävi kortti. Paitsi ei yksikään minun korteistani. Jaaha. Bank, upstairs.

7) Kun olin päässyt yläkerran pankin toimiston marmoritiskille, alakerran virkailija tuli selostamaan tilannettani. Kaikki nyökkäilivät, minä myös. Pankin työntekijän puheesta ymmärsin, että nyt on jokin vartin palvelukatkos, odottakaa olkaa hyvä. Odotin, kunnes minut viittoiltiin takaisin tiskille ja iskin Visa Electronin ja Mastercardin pöytään. Nainen pyöritteli niitä epäluuloisesti käsissään ja kysyi: "These international cards?" Hmm, uskoisin niin. Kollega tarkisti koneelta, että tosiaan ovat. Mutta tällä tiskillä niiltä ei rahaa irtoaisi, viereinen jono.

8) Seuraava tiski. Passilla ja kortilla saikin nyt nopeasti rahat siistissä pinossa. Kädet ja laukku pursusivat tuhatlappusia (tonni on noin 40 senttiä). Kipitin takaisin alakertaan.

9) Ahaa, sama nainen oli lipputiskillä, mutta viittoi hankalan ulkomaalaisen naapurin kiusaksi. Osoittelimme yhdessä kalenterista oikeaa päivää ja lippu kirjoitettiin ja leimattiin. Hintakin oli halventunut 50 000 tugrikilla sitten edellisen vierailuni tiskillä. Luultavasti matkaan 30 tuntia siis jollain puupenkillä, mutta samapa se. Lipussa näyttää olevan oikea päivämäärä ja teksti Beijing.

Junan lähtöpäivään on kuitenkin vielä reilu pari viikkoa. Huomenna olisi tarkoitus jättää Ulaanbaatarin saasteet hetkeksi taakse ja lähteä kymmeneksi päiväksi Keski-Mongolian kierrokselle. Blogin puolellakin siis hiljenee hetkeksi.

 

 

Posted with Blogsy

Viivästyksiä Ulan Udessa

Irkutskia kuulemma kutsutaan Siperian Pariisiksi. No jaa, enpä siitä tiedä, mutta kaupungissa oli mukava tunnelma: vanhaa ja vielä vanhempaa sekaisin. (Ehkäpä positiivista kuvaa lisäsi, että onnistuin löytämään sokkeloisesta kauppakeskuksesta pienen sukkakaupan ja sieltä täydelliset leggingsit. Joka maassa ja kaupungissa hyviä sukkiksia metsästävä sukkahousuturisti iloitsi.)

Ulan Udessa todellisuus iskikin sitten vasten kasvoja, kun saavuin lauantai-iltana kaupunkiin. Paljon kodittomia, jotka nukkuivat keskellä katua. Juopuneita, jotka hädin tuskin pystyivät seisomaan. Yksi koditon makasi maassa ja paikalle tuli pari virka-asuista miestä. Kun kuljin ohi tunnin päästä kauppaan, maassa oli enää pahvilaatikko ja miehen kolikot. Kaupasta tullessani arvokkaimmat kolikotkin oli viety.

Tarkoituksenani oli nukkua Ulan Udessa vain yön yli ja jatkaa heti aikaisin aamulla bussilla Ulaanbaatariin. Eipä paljon naurattanut kun kello kymmenen illalla selvisi, että lippuani ei oltukaan ostettu, koska maksu ei ollut tullut perille. Toinen vaihtoehto olisi ollut ottaa paikallisbussi rajalle ja sieltä takseilla kohti Ulaanbaataria. Niin paljon väsytti, että se reissu olisi varmaan päättynyt siihen, että itken rajapyykillä ja raahaan rinkkaani väärään suuntaan.

Niinpä ajattelin yrittää lippua seuraavan päivän bussiin ja viettää ekstrapäivän Ulan Udessa. Ei mikään maailmanlopun tilanne, mutta väsyneenä, likaisena ja uupuneena asiat aina paisuvat. Sunnuntaina hyvin nukutun yön jälkeen kaikki näytti valoisammalta: lippu vaikutti järjestyvän ja kaupunkikin esitteli kauniimman puolensa.

Päänähtävyys Ulan Udessa on Leninin pää. 7,7 metriä korkea sellainen. Muita suuria nähtävyyksiä ei ihan kaupungin keskustassa olekaan, mutta sunnuntaina riitti silti nähtävää ja elämää. Yhdellä aukioista suihkulähde oli ohjelmoitu suihkuamaan musiikin tahdissa. Kävelykadulla lapset kulkivat ilmapallojen kanssa, ja torille rakennetussa tivolissa riitti ihmisiä, joiden mielestä on ihan ok pyöriä pää alaspäin laitteissa, joiden valmistuspäivästä on jo aika monta vuosikymmentä. Koska reissu on rähjäännyttänyt, harkitsin myös puolivakavasti viisumikuvien ottoa liikkeessä, jossa pienestä lisämaksusta photoshopattiin päälle puku ja siistimpi kampaus. Lisäksi jonotin 45 minuuttia postissa, jotta sain pari postimerkkiä. Tänään oli sellainen päivä, että sekin oli ihan hauskaa.

Seuraavaksi suuntana siis Mongolia, ja Venäjän etappi jää taakse. Venäjä on yllättänyt matkailumaana monellakin tapaa. Kun lähdin reissuun, ajattelin aiempienkin kokemusten perusteella, että tylyyn asenteeseen voisi törmätä ainakin suurissa kaupungeissa. Mitä vielä! Lähes kaikki tapaamani paikalliset ovat olleet auttavaisia ja mukavia, myös tilanteissa, joissa kielimuurin takia on vain heiluteltu käsiä ja hymyilty. Spasiba bolshoi!

 

 

Posted with Blogsy