Keski-Mongolian reissulla matkustimme hevosen selässä neljä päivää. Mikä matka ja mikä porukka! Mukana oli kaksi brittiä, kolme ranskalaista, kolme suomalaista ja paikalliset oppaat. Osa oli ratsastanut enemmän, osa (lue: minä) vähemmän. Oppaat katsoivat hieman säälien vaatteitamme ja kävivät haalimassa kaikille paikalliset asut, dellit, lämmittämään ja mahdollisen sateen suojaksi.
Kun opas kysyi, kuka haluaa helpon hevosen, nostin käteni oitis pystyyn. Ilmeisesti helppo tarkoittaa täällä sitä, että heppa jättäytyy ensin muiden taakse, laukkaa ne kiinni, kulkee omia polkujaan ja tuntee vetoa kävellä mahdollisimman läheltä puita.
Hevosen selästä maisemat koki aivan eri tavalla kuin auton ikkunasta: ylitimme pieniä jokia, laukkasimme loputtomalta tuntuvilla niityillä, nousimme jyrkkää polkua vuorta ylös ja sitten alas. Normaalisti ratsastimme neljästä kuuteen tuntiin, mutta kolmantena päivänä matka venyi yhdeksään tuntiin.
Tuon kolmannen päivän aluksi lähdimme kiertämään kahdeksan järven aluetta. Hevoseni oli edellisenä päivänä jäänyt hieromaan itseään pensaaseen ja reissun aluksi rynnännyt syömään keskelle metsää niin, että raahasin välikohtauksen seurauksena ponnarissani mukana aikamoista kasaa kuivuneita oksia.
Nytkin puurakkaus leimahti, ja hevonen teki äkkikäännöksen. Naama edellä oksaan ja kuin ihmeen kaupalla onnistuin limboamaan keskellä pusikkoa tippumatta satulasta. Muistona kasvoihin jäi muutama naarmu ja rintaan haava, joka onneksi näytti hurjemmalta kuin oli. Täytyy sanoa, että tämän jälkeen olisin ennemmin mennyt jurttaan huilaamaan kuin jatkanut vielä kuusi tuntia satulassa. Kaiken lisäksi edessä oli paluu vuoren yli toisella puolella sijaitsevalle majapaikalle.
Loppureissu sujui kuitenkin yllättävän hyvin. Pysäytin hevosen heti kun se vilkaisikin metsään päin. Sovimme lisäksi hevosoppaan kanssa, että minä ja toinen suomalaistyttö voimme taluttaa hevoset alas jyrkintä rinnettä.
Muut lähtivät hevosen selässä alas ja me seurasimme perässä hepat narussa. Matka sujui rattoisasti alamäkeä kapeita polkuja pitkin. Kunnes emme enää tienneet minne muut olivat menneet ja ennen kaikkea missä itse olimme. Kuulimme kaukaa hirnuntaa, joten lähdimme laskeutumaan jyrkkää mutamäkeä alas. Emme kuitenkaan tienneet, olimmeko menossa aivan väärään suuntaan.
Joten siinä olimme, kaksi suomalaista naista eksyksissä keskellä keskimongolialaista metsää. Mukana ei ollut vettä tai ruokaa, mutta kylläkin kaksi hevosta narun päässä. Omani oli päässyt niin ruokailun makuun, että päätä oli vaikea saada irti maasta. Absurdi tilanne melkein nauratti. "Help, we are lost!" huusimme, mutta kukaan ei kuullut.
Päätimme palata pääpolulle, josta joku varmaan jossain vaiheessa tulisi meitä etsimään. Sain suostuteltua hevosenkin keskeyttämään mässäilyn ja nousemaan takaisin mäkeä ylös.
Ylhäällä ratsastikin yllättäen kaksi meidän oppaistamme, jotka ihmettelivät, mitä oikein teimme. He olivat menneet marjastamaan (!) ja sattumalta tulivat nyt meitä vastaan. Hikisenä takaisin satulaan ja monen polun kautta muiden luo. Yksin emme olisi varmaan ikinä löytäneet perille. Lepopaikalla toisen hevosoppaan naurusta ei meinannut tulla loppua. Ei kai niin usein näe, että turret eksyvät "helpolta" polulta. Omat ratsastukset vaikuttivat kuitenkin lasten leikiltä, kun jurtalle saapuessa näimme paikallisten harrastavan jakkirodeota.
Hevosreissu oli raskas, mutta myös yksi matkan huippuhetkistä. (Toinen huippuhetki oli ehdottomasti suihku kuumilla lähteillä kuuden päivän reissaamisen jälkeen.) Mongolialaiset oppaamme olivat todella sydämellisiä ihmisiä, jotka saivat väsyneenkin ratsastajan hymyilemään. Mukaan mahtui toki aimo annos machoilua, miehiä haastettiin niin painiin kuin kädenvääntöön. Iltaisin laulettiin: mongolialaiset omia perinnelaulujaan, me eurooppalaiset yritimme löytää jonkun laulun, jonka sanat kaikki osaisivat. Yllättäen ainoa onnistunut valinta taisi olla Bohemian Rhapsody. Toinen suomalaistyttö on laulaja, joten hän sai sitten hoilata meidän muidenkin puolesta. Tulipa myös juotua mongolialaisessa jurtassa salmaria, jota muilla suomalaisilla oli mukana. Mongolialaiset hörppivät sitä kauhistuneet ilmeet kasvoillaan. Nyt ehkä ymmärtävät paremmin länkkäreiden reaktiot fermentoituun hevosen maitoon (jota autokuskimme muuten osti vaatimattomat kolme litraa tien varrelta paluumatkalla).
Viimeisenä päivänä koko kymmenen päivän reissua pääsimme kamelin selkään tunniksi. Liekö yllätys, että omani etsi hiekkadyynien ainoat puut, joiden vierestä kaartaa niin, että kyttyröiden välissä sai naamalleen taas antaumuksella oksia. Kohtaloaan ei voi vältellä.
(Kuvasaldo ratsastukselta on vähän köyhä, koska keskityin pysyttelemään satulassa, joten alla otoksia muiltakin päiviltä.)
Posted with Blogsy
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti