Helppoa kuin lipunosto

Ulaanbaatar! Täällä ollaan. Matka taittui eilen Ulan Udesta siis tietä pitkin. Uudelta vaikuttanut bussi hajosi noin kilometrin ajon jälkeen. Sen korjaus yhdistettynä passien ja tavaroiden syynäykseen kummallakin puolella rajaa sekä kapeisiin kuoppateihin tarkoitti 13 tunnin matkaa. Linnuntietä kaupunkien välillä on vain hieman yli 400 kilometriä.

Tänne kuitenkin lopulta päädyttiin ja tänään suoritin junalipun oston Pekingiin. Kas näin helposti se kävi:

1) Hostellin omistaja kirjoitti minulle lapulle mongoliaksi lipunmyynnin osoitteen ja paljon taksille pitäisi maksaa.

2) Koska en ollut aamupäivän kävelyllä nähnyt yhtään taksia, kyselin vähän muilta matkaajilta, missä niitä voi pysäytellä. Kuulemma virallisia takseja ei oikein montaa olekaan, joten täytyy vain pysäyttää joku auto.

3) Suunnistin läheisen koulun eteen, jossa piti sijaita hyvä paikka pysäyttelyyn ja heilutin kättä lantion korkeudella ohjeistuksen mukaan. Tunsin itseni aika typeräksi, mutta pari minuuttia ja joku pysähtyi! Annoin lapun ikkunasta ja nyökkäyksen jälkeen hyppäsin takapenkille.

4) Auto kiemurteli pitkin ruuhkaisia katuja, pakokaasut virtasivat avoimesta ikkunasta ja radiosta raikasi mongolialaisräppi. Kuski, jolla oli vieressään laatikko ginseng-energiajuomaa, vetäisi turvavyön päänsä ylitse paikalleen aina kun tultiin suurempaan risteykseen. Autot kulkivat suuressa ryppäässä kaistoista (tai ylipäätään liikennesäännöistä) välittämättä. Tööt!

5) Tuolla. Etäisyyteen nähden järjettömän kestoisen matkan jälkeen kuski osoitti kujaa, joka johti vaaleanpunaisen kivitalon taakse. Kiitin kyydistä ja lähdin seuraamaan polkua takaovelle. Sieltä päädyin aulaan ja kävelin kohti Beijing-kylttiä. Kun olin kävellyt yläkertaan ja kurkkinut henkilökunnan taukohuoneeseen, löysinkin oikean tiskin alakerrasta.

6) Peking. Päivämäärä. 2. luokka. Tämähän sujui helposti. Käteistä ei kuitenkaan ollut mukana tarpeeksi. Onneksi täällä kävi kortti. Paitsi ei yksikään minun korteistani. Jaaha. Bank, upstairs.

7) Kun olin päässyt yläkerran pankin toimiston marmoritiskille, alakerran virkailija tuli selostamaan tilannettani. Kaikki nyökkäilivät, minä myös. Pankin työntekijän puheesta ymmärsin, että nyt on jokin vartin palvelukatkos, odottakaa olkaa hyvä. Odotin, kunnes minut viittoiltiin takaisin tiskille ja iskin Visa Electronin ja Mastercardin pöytään. Nainen pyöritteli niitä epäluuloisesti käsissään ja kysyi: "These international cards?" Hmm, uskoisin niin. Kollega tarkisti koneelta, että tosiaan ovat. Mutta tällä tiskillä niiltä ei rahaa irtoaisi, viereinen jono.

8) Seuraava tiski. Passilla ja kortilla saikin nyt nopeasti rahat siistissä pinossa. Kädet ja laukku pursusivat tuhatlappusia (tonni on noin 40 senttiä). Kipitin takaisin alakertaan.

9) Ahaa, sama nainen oli lipputiskillä, mutta viittoi hankalan ulkomaalaisen naapurin kiusaksi. Osoittelimme yhdessä kalenterista oikeaa päivää ja lippu kirjoitettiin ja leimattiin. Hintakin oli halventunut 50 000 tugrikilla sitten edellisen vierailuni tiskillä. Luultavasti matkaan 30 tuntia siis jollain puupenkillä, mutta samapa se. Lipussa näyttää olevan oikea päivämäärä ja teksti Beijing.

Junan lähtöpäivään on kuitenkin vielä reilu pari viikkoa. Huomenna olisi tarkoitus jättää Ulaanbaatarin saasteet hetkeksi taakse ja lähteä kymmeneksi päiväksi Keski-Mongolian kierrokselle. Blogin puolellakin siis hiljenee hetkeksi.

 

 

Posted with Blogsy