(Luonnon)ihmeitä

Näin siinä sitten kävi. Viime sunnuntai-iltana ajattelin, että hyvä on: jos en jaksa nousta aamulla joogaan, niin en jaksa. Ei ole mikään pakko. Sillä viikolla en ollut päässyt ylös ajoissa kertaakaan.

Maanantaiaamuna onnistuinkin sitten omaksi yllätyksekseni raahautumaan joogasalille seitsemäksi. Ja tiistaina. Ja keskiviikkona, torstaina, perjantaina ja lauantaina. Ihmeiden aika ei ole ohi. Ilmeisesti pakko, minä ja Ubud emme sovi yhteen.

Eikä siinä vielä kaikki! Aamujoogan ja hyvän aamiaisen jälkeen menin vielä toisellekin tunnille, jos huvitti. Huvitti joka päivä.

Muuten päivät ovat soljuneet ohi niin, etten enää erota niitä toisistaan.

Herkullista ja terveellistä ruokaa. (Sattumalta alkanut kokislakko on kestänyt nyt jo ennätykselliset kolme viikkoa. Suurelta osin siksi, että näistä terveysrafloista on välillä vaikea saada edes kahvia. Enkä kyllä haluaisikaan muuta kuin kitata ihania mehuja kurkustani alas aamusta iltaan. Kookospähkinä ruokopillillä kelpaa myös.)

Taivaan tyhjentäviä ukkoskuuroja. (Sadekausi on virallisesti alkanut.)

Muita luonnonihmeitä kuten jättisuuret ötökät. (Pingispallon kokoisen ampiaismutantin vielä onnistuin huiskimaan ulos huoneesta, kahdesti. Mutta kun avasin kylppärin oven ja siellä hengaili isoin torakka, jonka olen koskaan nähnyt, pamahti ovi hetkessä kiinni ja tilkitsin oven raot kirjamuurilla. Tunnin verran odotin, että ennätystorakka poistuisi jotain kautta, mutta sitten oli pakko mennä vessaan. Avasin oven varovasti, katsoin ympärille. Huh, poissa! Mutta kun istuin pöntöllä, näin tutut tuntosarvet heilumassa suihkuviemärin kapeista raoista. Joko torakka oli joogiakrobaatti tai David Copperfield, sillä en tajua, miten se oli saanut itsensä ängettyä parin millin raosta sisään. Yllätyin myös omasta nopeudestani poistua vessasta.)

Perjantai-illan kyllä muistan selvästi. Istuin kahvilan terassilla illan pimeydessä ja tuijotin tiiviisti näyttöä kuulokkeet korvilla. Näin paljon ei ollut jännittänyt vähään aikaan. Numerot taululla, juuri oikein päin. Sisäiset megatuuletukset, kun Suomi siirtyi vihdoin askeleen lähemmäs tasa-arvoa. Tahdon!

Tänään oli sitten joogasta välipäivä, joka tuli tarpeeseen. Kävin riisipelloilla kävelyllä. Ihanaa, ei yhtään turistia mailla halmeilla. (Torstainahan oli muuten jenkkien kiitospäivä. Haluaisin kiittää kiitospäivää siitä, että perjantain joogatunneilla oli ruhtinaallisesti tilaa, kun amerikkalaiset toipuivat juhla-aterioistaan.) Liskoja kyllä riisipeltojen poluilla riitti, aika isojakin. Ihmettelin paluumatkalla, miksi saan paniikkikilarit käärmeistä, mutta liskoihin suhtaudun ihan zenisti. "Aah, sillä on jalat. No sitten se ei varmaan haluakaan hyökätä kimppuuni, korkeitaan heittää yläfemmat."

Joo, näin täällä. Hannamari ja luonto kohtaavat, vol. en enää edes laske.

 

Posted with Blogsy

Ei valittamista

Viikko Ubudissa takana. Mitäs olen sitten ehtinyt tekemään? No en paljon mitään. Suuret on ollut suunnitelmat, mutta päivät ovat sujuneet saman kaavan mukaan niitä suunnitelmia toteuttamatta.

Olen laittanut herätyskellon soimaan joka aamu seitsemäksi, mutta herännyt aina kymmenen aikoihin. Olen käynyt päivittäin joogassa salilla, jossa asanat tehdään luonnon keskellä, lintujen laulun ympäröimänä. Olen syönyt todella hyvin ja todella terveellisesti. Olen lukenut kirjoja feminismistä, roikkunut internetissä ja käyttänyt aikaani todella holtittomasti. Niin, ja keskiviikkona vaihdoin asuinpaikkaa lähemmäs joogasalia. Minulla on nyt siis väliaikainen koti kuukauden ajan, huone home stayssa, jonka parvekkeelta aamusin (tai siis aamupäivisin, köh...) ihailen kahvikuppi kädessä upeaa kukkamerta ja vehreitä puita.

Ubud ei todellakaan ole enää mikään hiljainen kylä, joka se on vielä kymmenisen vuotta sitten ollut. Turisteja riittää, mutta hyvä puoli on, että suurin osa turreista jää sahaamaan paria katua edestakaisin ja käyvät katsomassa pakolliset nähtävyydet eli riisipellot ja temppelit (joita en siis todellakaan ole ollut vielä edes lähellä...). Sivukaduilla onkin sitten rennompi meininki. Turistien määrä takaa myös todella hyvät palvelut. Koska paikalla on aika hippi maine, ihan syystä, täällä on ihan tajuton määrä kasvisravintoloita ja trendikkäitä kuppiloita. Niiden välissä onkin sitten kauneussalonkeja, taidegallerioita, ekokauppoja ja joogasaleja (sekä muun muassa "maailman ensimmäinen luomuvege-elokuvateatteri". Tsekattu.) Ei voi valittaa.

Vaikka Balilla turismi on ihan valtavaa, ainakin Ubudissa onneksi paikalliset pitävät kiinni omasta kulttuuristaan ja hindutraditioistaan. Vaikka eihän sitä voi olla miettimättä, millaista rasite ihmismassat ovat pienelle saarelle. Siksi olenkin yrittänyt elää mahdollisimman vähän luontoa kuormittaen. Niin olen toki muutenkin matkan aikana pyrkinyt tekemään, muun muassa ostamalla vain asioita joita ihan oikeasti tarvitsen matkalla kuten ruokaa ja shampoota. Vaikka täytyy myöntää, että jossain vaiheessa syksyä uuvuin vastustelemaan, kun sain käteeni ainakin pariin muovikerrokseen pakatut ruokaostokset, mukana usein pari turhaa muovihärpäkettä. Muovia on niin paljon ja kaikkialla, että jos tämä maailma ei muuhun tuhoudu niin muoviin se kyllä hukkuu.

Toisin kuin tähän asti Aasiassa, Ubudissa ei onneksi pakkosyötetä muovia jokaisen ostoksen kanssa: juomatkin tulevat ravintoloissa lasi- tai puupillillä. Täällä on myös mahdollisuus täyttää juomapulloa muutamassa kahvilassa ja joogasalilla, mikä on ihan mahtavaa. Ihan tarpeeksi olen tässä viime kuukausien aikana jo vesipulloilla maailmaa roskannut.

Täytyy vielä mainita, että yksi syy miksi valitsin oleskelupaikaksi Ubudin oli, että monessa paikassa kirjoitettiin täällä ilmaston olevan viileämpi kuin muualla Balilla. Jos näin on, niin muu Bali sijaitsee sitten varmaan auringon pinnalla. Voihan hiki!

Huomenna on sitten taas maanantai. Jatkan tästä eteenpäin yksinkertaisella suunnitelmalla, jota olen huomaamatta myös kuluneen viikon aikana toteuttanut: nauti elämästä! Täällä se ei ole onneksi vaikeaa.

 

 

Posted with Blogsy

Jakarta-Ubud (Bali)

Kesto: 15.-16.11.2014, juna: Jakarta-Surabaya 13 h, (odotus 4 h), juna: Surabaya-Banyuwangibaru 6,5 h, lautta: Banyuwangibaru/Ketapang-Gilimanuk 45 min, taksi: Gilimanuk-Ubud 4 h

Jakarta oli aika kauhea paikka. Tuomioni perustuu vain puolen tunnin kävelyyn rautatieasemalle ja takaisin sekä bussimatkaan ostoskeskukseen syömään. Mutta se riitti minulle. Vaikka on Aasian suurkaupungeissa aina likaista, haisevaa ja liikennekaaosta, yleensä niissä on myös oma viehätyksensä. Nyt ei kyllä ollut. Eikä se kyllä paljon haitannut, lepäilin yhden päivän ja valmistauduin seuraavalle etapille.

Oli vuorossa matkani viimeinen pitkä reissu ja viimeinen junamatka. Vietnamista hommasin lennot kotiin jouluksi, Balilta. Tuolloin alkoi jo kyteä ajatus, että haluaisin viettää Balilla vähän pidemmän aikaa reissun päätteeksi. Ei niin, ettei siirtyminen paikasta toiseen olisi juuri se mistä tykkään melkein eniten. Mutta matkustaminen, jatkuva pakkaaminen, lippujen ja aikataulujen järjestely on myös pidemmän päälle aika väsyttävää. Niinpä ajatus pienestä asettumisesta ennen kotiinpaluuta vaikutti täydelliseltä ratkaisulta. Valitsin nyt ainakin alkuun tukikohdaksi Ubudin kaupungin.

Olen aiemminkin kirjoittanut, että koska siirryn paikasta toiseen maateitse, monella on mielipide siitä, missä minun ehdottomasti pitäisi pysähtyä, mitä olisi pakko nähdä. Syynä kai se, kun olen joka tapauksessa lähellä. Jakartan hotellissa yksi työntekijöistä kysyi suunnitelmistani ja oli melkein kauhuissaan: "One month in Bali? You alone?" Toinen puolestaan oli sitä mieltä, että junalla nyt ei ole todellakaan järkeä mennä: "Are you sure you don't want to fly?" En oikein tällä reissulla ole välittänyt pakoista muutenkaan. Muiden vinkkejä kyllä kuuntelen, mutta neuvoja otan vastaan harkiten. Jos haluan viettää kuukauden Balilla, minähän vietän. Olen kyllä paskempiakin valintoja elämässä tehnyt kuin päättänyt relata kuukauden paratiisisaarella, heh...

Lauantaina matka alkoi junalla Jakartasta Surabayaan. Lähdin autokyydillä hostellilta hyvissä ajoin, puolitoista tuntia ennen junan lähtöä, vaikka matkaa oli vain viitisen kilometriä. Hyvä että lähdin. Olisin takaperin kävellenkin ollut nopeammin perillä. Kun junan lähtöön oli enää reilu puoli tuntia ja kökötimme edelleen ruuhkassa, alkoi vähän kuumottaa. Onneksi käännyimme lopulta ruuhkasumpusta toiselle kadulle ja viimeinen kilometri suhattiin normaalivauhtia. Ehdin junaan.

Juna lähti iltapäivällä ja olisi aikataulun mukaan perillä aamulla neljältä. Makuuvaunuja ei junassa ollut, mutta onneksi vaunussani oli aika tyhjää, joten viereinen penkki oli myös käytössä luovissa nukkuma-asennoissa. Unimaski tuli todelliseen tarpeeseen, sillä kirkkaat halogeenit olivat päällä koko matkan ajan.

Jakartasta lähtiessä näky radan vieressä oli monen kilometrin ajan sydäntäsärkevä, samoin saapuessa Suraybayaan. Ihmiset asuivat aaltopellistä rakennetuissa hökkeleissä, keskellä jätevuoria. Surabayassa aikaisin aamulla mies peseytyi sameassa joenpätkässä, jossa toisella puolella nainen kävi tarpeillaan. Jotkut nukkuivat hylätyillä juna-asemilla, muutama oli rakentanut muovipressujen palasista itselleen kodin. Tuli taas mieleen, kuten viimeisten kuukausien aikana lähes joka päivä, että ehkä omassa etuoikeutetussa elämässä voisi valittaa aika paljon vähemmän.

Juna saapui Surabayaan tunnin myöhässä, mistä olin iloinen: odotteluaikaa seuraavaan lähtöön olisi vähemmän. Istuin aseman penkille odottamaan. Kello kuudelta paikalle saapui nainen keyboardin kanssa ja alkoi esiintyä. Hän jatkoi monta tuntia. Onneksi nainen oli hyvä laulaja, muuten olisi voinut olla tuskallinen odotus.

Yhdeksältä aamulla, neljän tunnin odotuksen jälkeen lähti seuraava juna. Nyt määränpäänä oli Banyuwangibaru. Reilun kuuden tunnin matkalla lähinnä nukuin vääntyneissä asennoissa, yöunet olivat jääneet sen verran katkonaisiksi. Matkan aluksi saatoin myös tirauttaa pienet itkut liikutuksesta, että tässä nyt oli viimeinen matka raiteilla. Syytän väsymystä! (Ja sitä maailman sympaattisinta lipuntarkastajaa Surabayan asemalla, joka kyseli suunnitelmistani, toivotti sydämellisesti hyvää matkaa ja piti huolen että menin oikealle raiteelle. Tämä tapaus muistutti taas, kuinka ihania ihmiset voivatkaan olla.)

Perillä olimme puoli neljän aikaan iltapäivällä. Juna-asemalta kävelin parisataa metriä lauttasatamaan. Lauttoja sahaa Balin ja Banyuwangibarun välillä tiheään ja yksi lähtikin samantien. Ihan kuin Suomenlinnaan olisi mennyt, mitä nyt lautan sisätiloissa pyörivät karaokevideot ja maisemat olivat hieman trooppisemmat.

Olin lukenut monesta paikasta, että satamasta lähtisi useita busseja ja minibusseja Denpasariin, josta voisin ottaa taksin Ubudiin. Eipä ollut bussin bussia. Taksikuski pyysi törkeitä summia, jotka osin selittyivät sillä, että olin ainoa Ubudiin matkaava. Samalla lautalla oli tullut sveitsiläispariskunta, jonka näin tien toisella puolella neuvottelemassa toisen kuskin kanssa. Sinne siis. Vaikka meillä oli eri määränpää, kuskit vakuuttivat, että samalla autolla pääsisimme kaikki perille. Pariskunnalla matkaa olisi pari tuntia, minulla neljä. Kun hinta oli kohtuullinen, hyppäsimme autoon.

Balilainen ajotapa sisältää ilmeisesti paljon uhkarohkeita ohituksia mutkikkailla teillä. Sveitsiläiset pääsivät kohteeseensa. Minä jatkoin yksin kyydissä ja toivoin, että emme törmäisi pimeässä yhteenkään ihmiseen, eläimeen, rekkaan, skootteriin, autoon, taloon, patsaaseen, temppeliin, tolppaan tai muuriin. Toiveeni toteutui ja saavuimme lopulta Ubudiin, kello puoli yhdeltätoista illalla yli vuorokauden reissunteon jälkeen. Olin niin ekstaasissa, että annoin symppiskuskille jättitipin ihan vain siitä ilosta, että elämä on ihanaa, aaah olen perillä, jee täällä ollaan, hyvä kiertämään, maailmankaikkeus on uskomaton paikka ja niin edelleen!

Edelleen tuijottelen epäuskoisena karttaa: olen oikeasti toisella puolella maapalloa, kolmen kuukauden matkan jälkeen. Jakartalaisen hotellityöntekijän kauhuksi täällä siis myös pysyn, kuukauden verran.

 

Posted with Blogsy

Batam-Jakarta

Lipunosto oli hieman työläs projekti, mutta itse matka olikin sitten sitäkin leppoisampi, pienellä indonesialaisella kaaoksella maustettuna. Matka kesti 29 tuntia: lähtö oli Batamista keskiviikkona iltapäivällä ja KM Kelud saapui Jakartaan torstai-iltana.

Kun aaltopeltihalliterminaalista ihmiset alkoivat pakkautua ovelle, seurasin perässä ja kävelin laiturille muiden mukana. Lipuntarkastajista ei ainakaan ollut pulaa, tikettiäni pyysi nähtäväksi ainakin seitsemän eri tyyppiä. Yksi heistä tiesi jopa nimeni etukäteen. Syykin oli selvä: laivalla matkasi noin 500-700 indonesialaista ja minä. Pian kaikki laivalla tunsivat (suomalais)apinan, mutta apina ei ketään.

Laivassa oli seitsemän kantta ja se muistutti Tallinnan-lauttaa. Erona toki, että alkoholia ei myyty ja laivan takaosasta löytyi yökerhon sijaan moskeija. Mutta meno oli rentoa, sen takasi myös se, että suurin osa ihmisistä matkusti economy-luokassa, jossa samassa isossa tilassa nukkui reilut sata ihmistä. Rautaiset sänkykehikot olivat pitkissä riveissä, muovipatjat päällä. Keskellä huonetta olivat vessat ja suihku. Yksi lipuntarkastajista ohjasi minut tilaan ja näytti minulle yhden sängyn, joka oli vielä vapaana. Hyvä paikka olikin, sillä vastapäätä oli ihana 7-lapsinen perhe ja vieressäni mukava merimies, joka vieläpä puhui englantia.

Matkan hintaan kuului myös ruoka, jota jonotettiin alemman kerroksen tiskiltä ja annoksen sai styroksiboksissa. Sitä sitten mätettiin käsin (jollei ollut fiksu ja varautunut omilla ruokailuvälineillä. En ollut.) Naapurini pitivät hyvän huolen, että en missannut aterioita.

Olin sen verran eksoottinen nähtävyys, että yksinäistä hetkeä ei tullut vastaan. Kun istuin kannella, joku tuli pian viereen opettamaan indonesiaa tai kyselemään matkasta. Kun kävelin käytävällä, joku pysäytti ja kyseli kuulumisia. Ne, jotka eivät osanneet lainkaan englantia, hymyilivät ja puhuivat minulle, tietenkin indonesiaa. Torstaina iltapäivällä juttelin monta tuntia parikymppisen pojan kanssa, joka halusi petrata englanninkielen taitoaan. Päädyimme sitten duetoimaan karaokeen Westlifea, samalla kun karaokenvetäjä teki vatsalihasliikkeitä huoneessa olleella kuntolaitteella. Ennen kuin lautta saapui satamaan, jouduin vielä kunnon photoshootiin, kun naapuriperhe uskaltautui kysymään yhteiskuvaa heidän kanssaan. Kohta olikin jo jonoa viereeni, ja kamerat räpsyivät monesta suunnasta.

Jakartan satamassa olikin vähän kuumottavampi tunnelma, sillä tervetulleeksi meidät toivottivat poliisivoimat, jotka kantoivat puolitoistametrisiä aseita kasvot hupuilla peitettynä. Täytyy sanoa, että kerrankin olin tyytyväinen, että pääsin taksisekoilemaan terminaalin ulkopuolelle.

 

P.S. On hassua, miten paljon matkaajat haluavat löytää "aitoja" paikkoja, ja silti kuinka melkein kaikki lentävät paikasta toiseen. Olen tämän reissun absurdeimmat ja hauskimmat hetket viettänyt matkalla paikasta toiseen, junissa, busseissa ja nyt lautalla. Niillä matkaavat kuitenkin tavalliset ihmiset ja pitkillä matkoilla pienessä tilassa on myös aikaa tutustua.

P.P.S. Tajusin vasta jälkikäteen, että ylitin lautalla päiväntasaajan. Kuinka siistiä!

P.P.P.S. Luontobongauksia: Näin meressä delfiinejä! Ja viereisellä sängyllä pienen torakan.

P.P.P.P.S En suosittele Flying Without Wingsin laulamista karaokessa, jos ei ole melodiasta hajuakaan. Enkä kyllä muutenkaan.

 

Posted with Blogsy

Neiti Etsivä ja mystisen lauttalipun metsästys

Singaporesta kulkee paljon lauttoja Indonesian Batamin saarelle. Siitä eteenpäin onkin vähän hankalampi päästä. Olin jo Bangkokissa selvitellyt laivayhteyksiä Indonesian valtiollisen laivayhtiön Pelnin nettisivuilta ja Googlen armollisella avustuksella. Pelnin sivuilta kyllä löytää haulla aikataulut, mutta vain satamien nimillä, ei kaupunkien. Tämä on aika haastavaa, jos satamien nimistä ei ole hajuakaan. Ne selvisivät onneksi netin syövereistä. Selvisi myös, että lautta Jakartaan kulkee harvoin, noin kerran viikossa. Jos sen missaisin, ei paljon naurattaisi. Pelnin hakutuloksissa luki, että lautta lähtisi keskiviikkona 12.11. ja saapuminen Jakartaan olisi tiistaina 11.11, päivää ennen lähtöä. Pelnillä on toimisto Singaporessa, joten saavuin kaupunkiin jo sunnuntaina, jotta ehtisin selvittää asian ja ostaa lipun.

Google Maps sijoitti toimiston Harbourfrontin alueelle, josta lautat Indonesiaan lähtevät. Kävelin katua edestakaisin ja yritin löytää toimistoa. Eipä näkynyt. Ohitin pienen ostarin, jossa oli alakerrassa kynsistudioita ja kauneushoitoloita. Voisiko se olla täällä? Ei varmaan, mietin. Toisen kerroksen ikkunassa näin kuitenkin vilahduksen sanasta Indonesia. Bingo!

 

 

Astuin sisään toimistoon, joka paljastui todella pieneksi huoneeksi, joka oli täynnä tavaraa. Kolme työntekijää lounasti parhaillaan paperikasojen äärellä. Kerroin, että haluaisin ostaa lipun Batamista Tanjung Priokiin, Jakartan satamaan. Sain vastaukseksi, että ei heillä lippuja myydä. Mutta tiistain lauttaan saa kyllä lippuja vielä Batamista. Tiistain? Näytin kuvakaappausta nettisivuilta, jossa lähtö oli merkitty keskiviikoksi. Nainen tarttui kännykkään ja soitti jonnekin. Keskiviikko olikin oikea päivä, puhelimessa selvisi. Kolmikko oli oikein ystävällinen ja muistutti, että ostaisin lipun Singaporesta Batamille nimenomaan Sekupangin satamaan. Tämä olikin hyvä tieto, sillä Sekupangista ei ollut nettisivuilla mainittu mitään. Kiittelin avusta ja työntekijät pääsivät takaisin lounaansa pariin.

Keskiviikkona lähdin siis aamulla matkaan Singaporesta Batamiin, sinne mainittuun Sekupangin satamaan. Pieni lautta ohitti Singaporen edustalla luksuskämppiä ja hiekkarantoja. 45 minuutin jälkeen olimme perillä. Viisumia passiin ja ulos satamasta.

 

 

Pelnin lipputoimisto ei sijaitse satamassa, sen olin selvittänyt jo etukäteen. Ongelmana on, että kaduilla ei ole sataman lähistöllä nimiä. Hyvästi Singaporen järjestelmällisyys! Suunnistinkin yhdestä matkablogista löytämieni ohjeiden perusteella: Mene parkkipaikan läpi, käänny "isolle" tielle oikealle. Kävele kunnes vastaan tulee toinen päällystetty tie, joka jatkuu loivasti ylämäkeen. Jossain vaiheessa kylttiohjeistus lippuluukulle tulee vastaan. Tulihan se. (Tosin ohitin ensin vahingossa tämän toisen päällystetyn tien risteyksen, koska tie näytti liian kärrypolulta, mutta palasin takaisin kun ei muitakaan risteyksiä lähellä näkynyt. Lisähaastetta asettivat taksikuskit, jotka pommittivat kyytitarjouksilla tien varresta koko matkan ajan.)

 

 

 

Pelnin toimistolla astuin jonon päähän. Lippuluukkuja oli tasan yksi. Edelläni oli noin kymmenen paikallista ja jokaisen lipun hankkimiseen meni viitisen minuuttia. Noin tunnin odotuksen aikana yksi Pelnin työntekijä kävi kyselemässä minulta jonossa lipun ostoon liittymätöntä peruskysymyspatteristoa (What is your name? Where do you come from? Are you married?) ja lopulta totesi Beautiful! Sepä mukavaa kuulla, sillä yksi minua kyytiin houkutellut taksikuski oli matkalla puhutellut minua misteriksi. Jonossa takana olleet yrittivät puhua minulle indonesiaksi ja hämmästyivät kun en ymmärtänyt. (Myöhemmin on vastaavaa tapahtunut usein: ihmiset ovat aidosti hämmästyneitä, etten osaa yhtään indonesiaa. Ööö, monikohan länkkäri osaa?)

Lopulta oli minun vuoroni. Sisällä kopissa mies täytti jotain paperia ja jotenkin minulla oli tunne, ettei sillä ollut mitään tekemistä lippuni kanssa. Ei varmaan ollutkaan, sillä pian kassa vaihtui ja selostin uudelleen asiani. Mihin luokkaan haluaisin lipun? myyjä kysyi. Olin ajatellut 2. luokkaa, jossa matkattaisiin useamman hengen hytissä. Mutta tällainen ei kuulemma onnistuisi, koska hytin liput voisi hommata vain ryhmä. En nyt yksin halunnut ykkösluokassa kököttää, joten ekonomiin sitten eli 3. luokkaan, jossa on isossa tilassa sänkyrivejä.

Lippuluukulla en suinkaan asioinut yksin vaan takanani jonossa olevat tyypit kurottautuivat kassalle kuuntelemaan. Aaaah, ekonomi? totesi takanani mies kavereilleen yllättyneenä valinnastani. Käännyin hymyillen, jolloin mies tajusi, että näin alkeellista indonesiaa ehkä turrekin ymmärsi. Koko jono räjähti nauramaan, minä mukana.

Myyntikopin sisällekin tuli ruuhkaa, kun passiani ihmeteltiin kolmen miehen voimin. Jonossa minua tentannut työntekijä oli myös tiskin takana ja toisti passikuvaa katsoessaan beautiful, jolloin aloin toden teolla epäillä, että ehkä mies oli ymmärtänyt sanan merkityksen väärin.

Leimasin kävi ja luukusta sain tulostetun e-lipun (!) kolmelta lähtevän laivaan. Kävelin takaisin satamaan ja odottelin pari tuntia Singaporen lautan ilmastoidussa terminaalissa. Sitten siirryin parinsadan metrin päähän Pelnin terminaaliin. Se oli iso aaltopeltihalli, jossa oli puupenkkejä, nuudelimyyjiä ja satoja indonesialaisia matkaajia jättimäisine kantamuksineen. Liityin seuraan. Minulla oli lippu!

 

 

 

Posted with Blogsy

Kuala Lumpurista Singaporeen

Kuala Lumpurissa...

... koin ensimmäistä kertaa ukkosmyrskyn, joka ei raikastanut ilmaa. Päinvastoin, kaupunki tuntui sen jälkeen yhdeltä isolta turkkilaiselta saunalta.

... ukkoskuuron jälkeen alkoi pian sade, joka jatkui ja jatkui. Siksi sahasin ahkerasti ostoskeskuksesta toiseen ja ihmettelin joulutarjouksia. Joulu ja kolmekymmentä astetta? Yhdistelmä ei mahdu kallooni.

... seurasin Petronas-tornien alapuolella sijaitsevassa ostoskeskuksessa, kun kelloliikkeessä vieraili jokin paikallinen julkkismies. Fanien huutomyrsky kaikui koko ostarilla. Nyt enää tarvitsisi tietää kuka tyyppi oli.

... koin valtavia vaikeuksia tottua vasemmanpuoleiseen liikenteeseen. Etenkin liukuportaissa, joissa kerta toisen jälkeen tukin tien seisomalla oikealla puolella.

 

Junamatkalla Kuala Lumpurista Singaporeen...

... matkustin ykkösluokassa, koska normiliput olivat loppu. Se tarkoitti vähän leveämpää penkkiä, jäätävää ilmastointia ja ilmaista vesipulloa sekä palaa banaanikakkua.

... näin ikkunasta apinan, joka istui puussa tiheässä metsässä ja katseli junan ohitusta. Siisteintä, mitä vähään aikaan olen junamatkalla kokenut.

... pääsin aika helpolla rajanylityksistä. Singaporen rajalla katselin ihmetyksellä kielletyt tavarat -listaa. Purukumi?

 

Singaporessa...

... hämmästyin heti saapuessani saaren koosta, luulin että se on pieni! Mutta ei: matkustin Woodlandsin juna-asemalta etelään bussilla ja metrolla lähes kaksi tuntia.

... olen poukkoillut Little Indiassa. Ympäri vuorokauden auki olevassa Mustafa-kauppakeskuksessa ihmettelin, kuinka moni oli tullut sunnuntaina iltakymmeneltä shoppailemaan muun muassa kattiloita, riisisäkkejä, tekokukkia ja matkalaukkuja. Tuolta nimittäin saa ihan kaikkea ja sitä kaikkea on järjettömät pinot.

... olen todennut, että hostellin respa oli täysin väärässä sanoessaan, että vegeruokaa ei kaupungista helpolla löydy. Täällähän sitä on tarjolla melkein joka nurkalla: kiinalaista, intialaista, hampurilaisia ja vaikka mitä muuta. Jes!

... olen ahdistunut kieltomäärästä: kaikkialla on älä tee näin -kylttejä ja niissä tieto, kuinka paljon sääntöjen rikkomisesta rapsahtaa sakkoja. Se ei tosin yllätä, että täälläkään durian-hedelmää ei saa viedä mihinkään: pahanhajuinen hedelmäparka tuntuu olevan pannassa kaikissa Aasian julkisissa tiloissa.

... olen samalla ollut fiiliksissä siisteydestä ja järjestyksestä. Vaikka onhan se vähän tylsää, kun suojatien voi ylittää ihan rauhassa ilman, että sentin päästä suhaa kymmeniä mopoja (oli liikennevalon väri mikä tahansa). Itse asiassa kukaan ei kävele tien yli, jos valot ovat punaiset, vaikka autoja ei näkyisi missään.

... olen nähnyt paljon kahviloiden ja ravintoloiden seinissä työpaikkailmoituksia ja ihmetellyt, miten ihmeessä tarjotuilla palkoilla voi elää tämän hintatason paikassa. Oli veroprosentti mikä tahansa.

... jatkosuunnitelmia tehdessä olen huomannut jälleen, miten lentämättä matkailu vaatii välillä aika paljon salapoliisin taitoja. Mutta siitä enemmän myöhemmin.

 

 

Posted with Blogsy

Bangkok-Butterworth-Kuala Lumpur

Kesto: 5.–7.11.2014, Bangkok-Butterworth 21 h, (Butterworthissa 9 tunnin odotus), Butterworth-Kuala Lumpur 7 h

Hyvästi karaokevideomaratonit ja epämääräisen pituiset pysähdykset keskellä maanteitä. Moido nestehukka, kun ei uskalla juoda paljon mitään harvojen vessataukojen pelossa. Goodbye päättärit, joiden sijainnista ei ole tietoa: siinähän neuvottelet taksikyydin hinnasta, kun ei hajuakaan onko hostelli nurkan takana vai toisella puolella kaupunkia.

Vihdoin oli siis aika hypätä taas raiteille ja junailla Thaimaasta Malesiaan. Olen vuosia sitten matkustanut samalla junavuorolla, tosin vain Etelä-Thaimaahan asti, joten tiesin vähän mitä odottaa. Enkä pettynyt.

Thaimaalaiset yöjunat ovat kunnon tilaihmeitä. Ensin istutaan iltapäivä mukavissa, leveissä istuimissa. Yön lähestyessä henkilökunta laskee katosta yläpedit, taittelee alapedit penkeistä ja petaa sängyt salamavauhtia. Luksuksena oman paikan eteen saa vedettyä verhot.

Juna oli yllättäen lähes tyhjä, ainakin minun vaununi. Lähdön jälkeen ravintolavaunun henkilökunta tuli esittelemään ruokalistaa. Jossa oli kasvismenu! Onneksi olin säästänyt toiveikkaana bahteja matkalle, jokin tällainen toiveuni mielessäni. Niinpä muutama tunti lähdön jälkeen sovittuna ajankohtana tarjoilija tuli taittelemaan penkkini eteen pöydän ja toi mukanaan kahta erilaista kastiketta, riisiä, tofukeittoa, ananasta ja mehua. Ei ollut suomalaisen ravintolavaunun nuhjaantuneita juustoreissareita ikävä.

En voi väittää tässä junahuumassanikaan, että meno olisi ollut kovin tasaista. Yöllä heräsin silloin tällöin, kun iskeydyin joko seinään tai käsinojaan. Aamulla saavuimme Thaimaan ja Malesian rajalle. Jouduimme ottamaan kamat ja nousemaan junasta, mutta kummankin maan passintarkastus oli ystävällisesti isketty samaan rakennukseen. Niinpä kiersin kierroksen keräämässä leimoja passiin ja aukaisemassa täyteen ahdetun rinkan, jonka sisältöä rajavirkailija vilkuili ylimalkaisesti. Verovapaata alkoholia olisi saanut hankkia tiskiltä passikoppien väliltä.

Butterworthiin saavuimme täysin aikataulussa yhden aikaan iltapäivällä. Taskussani oli yhä 40 bahtia, jotka sain joltain virkapukuiselta tyypiltä junassa. Hän pyysi kirjoittamaan nimeni paperiin, jonka oletin olevan jonkinnäköinen matkustajalista. Sitten sain rahat käteen. Kun katsoin hämmentyneenä, hän viittoili jotain ja oletin että rahat saava taho tulee niitä kyllä minulta kysymään. No eipä tullut ja rahat ovat minulla vieläkin.

Valitettavasti saamani setelit olivat Thaimaan valuuttaa, sillä minulla ei ollut lainkaan paikallista rahaa (no ei niin, että niillä 40 bahtilla eli noin eurolla olisi Kuala Lumpuriin asti päässyt...). Juna-asema oli perusteellisessa remontissa eikä lipunmyyntiparakissa ollut rahanvaihtoa automaatista puhumattakaan. Sain kuitenkin ystävälliset neuvot pujotella läpi rakennustyömaan keskustaa kohti. Rinkka selässä, reppu edessä lähdin taivaltamaan oikeaan suuntaan. Yhtään jalankulkutietä en nähnyt vaan kiemurtelin autojen välistä.

Aika pian löysin pankin. Mikään korteistani vaan ei toiminut eikä tässä pankissa ollut rahanvaihtoa. Sain ohjeistuksen eteenpäin toiselle pankille. Siellä ei myöskään ollut rahanvaihtoa eikä kyllä automaattiakaan. Mutta jälleen minua viittoiltiin eteenpäin ja päädyin hämärännäköiselle kiskalle, josta sain rahaa ja vielä ihan hyvällä kurssilla. Kun vihdoin saavuin takaisin asemalle (rakennustyömaan läpi), olin yksi iso hikilammikko. Sain ostettua lipun Kuala Lumpuriin, mutta enempää en sitten saanutkaan aikaiseksi. Butterworthissa ei ole mitään (oikeasti, ei mitään), mutta sieltä pääsee Penangin saarelle. Olisin ehkä ehtinyt sinne, mutta ajatus kamojen roudauksesta houkutti yhtä paljon kuin bussimatkustus.

Niinpä parkkeerasin itseni parakin penkille ja katsoin telkkarista malesialaisia saippuaoopperoita. Nettikin toimi hyvin. (Päätin kirjautua siihen verkkoon, jossa ei kysytty passin numeron ja tulotietojen lisäksi rotua.)

Lounaaksi söin pankkimatkalla hankkimiani sipsejä, päivälliseksi tarjoilin itselleni kuusi pahaa kaurakeksiä. Odottamisessa minusta on tullut jo mestari, joten yhdeksän tuntia sinne tai tänne. Kun kello läheni iltakymmentä, jolloin juna lähtisi, aloin raahaamaan itseäni ja tavaroitani kohti varsinaista asemarakennusta. Kysyin oikeaa raidetta vanhemmalta herralta, joka istuskeli vartioimassa aseman edustaa. Mies antoi neuvot, mutta sanoi, ettei vielä kannata mennä. Hän tarjosi minulle istuinpaikkaa ja siinä sitten rupateltiin puolisen tuntia. Oikeassahan mies oli, vaikka vähän paljon epäilinkin: juna saapui raiteille vasta lippuun merkittynä aikana ja lähti paljon myöhemmin. Mies jopa saattoi minut portille ja heilutti hyvästiksi. Lupasin lähettää Helsingistä postikortin.

Tässä yöjunassa nukkumajärjestelyt olivat samanlaiset kuin Thaimaassa, vain verhojen väri vaihtui sinisestä kultaan. Simahdin heti ja heräsin aamuviiden jälkeen, kun juna saapui Kuala Lumpuriin. Nuokuin asemalla teräspenkillä kello kuuteen, kunnes kahvilat alkoivat avata oviaan, minkä jälkeen siirryin yhteen kuppilaan kittaamaan kahvia. Kolmen tunnin jälkeen hostellin respakin oli auki, joten jatkoin matkaa metrolla ja löysin perille ilman suurempia harhailuja. Eikä tarvinnut väitellä aamun iloksi yhdenkään taksikuskin kanssa.

(Hilpeälle tuulelle minut on saanut paitsi junamatkustaminen, myös tuo alla olevassa kuvassa näkyvä, Bangkokista hankittu uusi frisyyri. Hiukset hyvin (tai ainakin paremmin kuin viimeiset kaksi kuukautta), kaikki hyvin.)

 

 

Posted with Blogsy

Maailmanmatkailua Bangkokissa

Bangkokissa olen keskittynyt hengailemaan ostoskeskuksissa ja syömään hyvin. Vähän hävettää, että muuta en ole parin päivän aikana tehnyt, mutta välillä näin. Jos joku kaupunki on tehty shoppailuun, se on Bangkok.

Samalla minulla on vähän kaksijakoinen suhtautuminen asioiden hankkimiseen. Toisaalta mielelläni keräisin kaikki rinkassa lemuavat vaatteet kasaksi, heittäisin perään tulitikun plus litran bensaa ja tanssisin ympärillä voitonriemuisesti (ja repisin pieniksi palasiksi ne housut, jotka pesula palautti yhä mutaisina mutta silti kutistuneina. Hyvä kombo.) Toisaalta en halua ostaa mitään mitä en tarvitse. Enkä oikeasti tarvitse mitään. (Paitsi supersöpön kissakynsilakkauksen sekä uuden hiusmallin ja -värin keltaharmaan takkupallon tilalle. Check.) Mutta on ne ostoskeskukset silti kivoja, koska niissä on ilmastointi!

Olen ollut Bangkokissa vuosia sitten ja muistin kivan shoppailualueen, jossa teinit koulupuvuissa hengailivat ja pienet putiikit myivät hauskoja vaatteita labyrinttimaisessa rakennuksessa. En tietenkään muistanut paikan nimeä tai missä se sijaitsi. Hyvä lähtökohta kaupungissa, jossa on noin tsiljoona shoppailupaikkaa. Selailin matkaopasta ja valitsin lukuisista vaihtoehdoista eniten muistojani muistuttavan. Ja heti osui oikeaan! Siam Square oli paikka, kirjoitan nyt tähänkin niin ei tarvitse mahdollisella seuraavalla visiitillä taas arpoa.

Mutta hauskinta minulla oli Terminal21-ostoskeskuksessa, jonne päädyin etsiessäni vessaa. Ihmettelin sisään tullessa, kun turvatarkastuksen miehellä oli valkoinen kapteenin puku ja hän tervehti tulijoita käsi lipalla. Kunnes ympärille katsottuani tajusin, että koko valtava ostoskeskus oli matkailuteemainen. Infotiskin naiset olivat pukeutuneet lentoemänniksi, opasteet olivat kuin Helsinki-Vantaalla. Jokainen kerros oli sisustettu jonkin kaupungin tai maan mukaan. San Franciscon kerrokseen oli rakennettu miniautoilla koristeltu Golden Gate Bridge, toisella puolella ostoskeskusta katosta roikkui raitiovaunu. Ravintola-alue muistutti koristeellisine katoksineen ja värikkäine pylväineen China Townia.

Lontoon kerrokseen oli tietenkin tehty valtava kaksikerroksinen bussi ja tolpat oli naamioitu punaisiksi puhelinkopeiksi. Tokion kerroksessa katto oli täynnä paperilyhtyjä, käytävällä seisoi ihmisen kokoinen geishanukke ja tolppaa pitelivät pystyssä sumopainijapatsaat. Alakerran Roomassa ihmiset hengailivat keskellä valkoista patsaskokoelmaa.

Jokainen pieni yksityiskohta oli mietitty ja vaeltelin ympäriinsä suu auki. Välillä ostoskeskukset voivat käydä elämyksestä siinä missä oikeat nähtävyydetkin. Ainakin Bangkokissa. (Ja taas tuli käytyä myös Pariisissa, jo toisen kerran tällä matkalla.)

Posted with Blogsy