On varmaan tullut aika selväksi, että bongailen reissussa mielelläni vegeravintoloita ja fiilistelen niitä sitten etenkin hetkinä, jolloin päivän ateriana toimii repun pohjalle liiskaantunut banaani.
Manu ei ehkä jaa täysin tätä intoa, mutta onneksi ymmärtää (vaikkakin Pekingissä sain varovaisen ehdotuksen, että jos kaksi päivää hehkuttamaani jumalaista buffettia ei löydykään tunnin sisällä, voisimme mennä jonnekin muualle. Hah, se löytyi kymmenessä minuutissa ja sain tilaamani ähkyn feikkiankkaa ja noin sataa muuta ruokalajia.)
Ruokaan liittyi myös yksi Kiinan reissumme hauskimmista illoista. Olimme tehneet illallisvarauksen paikallisesta lehdestä bongattuun King's Joy -ravintolaan, joka sijaitsee aivan Yonghegongin temppelin vieressä. Sisäänkäyntiä kohti kävellessämme ohitimme rivistön luksusautoja: kävi selväksi, että tässä ei ollut mikään peruslounasbuffet kyseessä. Kun astuimme portista sisäpihalle, käytävää reunusti vehreitä salaatti-istutuksia ja meidät ympäröi vesihöyry (puhdasta ioni-ilmaa Pekingin saasteiden keskelle, luin myöhemmin esitteestä.)
Kiinassa nyt on henkilökuntaa muutenkin aina paljon, yksi avaamassa ovea ja toinen nyökkäilemässä muuten vaan, mutta nyt määrä löi ällikällä. Tuskin olimme ehtineet sisään, kun kolme naista nappikuulokkeet korvissa oli kyselemässä nimeä ja ohjaamassa Miss Hannanarin (melkein oikein) seuruetta suureen ruokailutilaan, jota ympäröi ulkoa tuttu höyryävä ioni-ilma.
Menu tuli pöytään iPadillä, josta halutut ruokalajit näpyteltiin tilaukseen. Toki tarjoilijan täytyi vielä tulla katsomaan tilaus ruudulta. Ah, asiakkailla on kysymys. Jakkupukuinen, englanninkielentaitoinen manager saapui kommentoimaan, mikä olisi hyvä valinta. Pöytään virtasi täytettyjä lootuksen kukkia, munakoisoa, karamellisoituja sieniä. Olin niin häkeltynyt taideteoksen tavoin asetelluista ruuista, että unohdin jopa kameran alkuruuan jälkeen ja tartuin suoraan syömäpuikkoihin. Takanani olleeseen harppuun oli puolestaan tarttunut iltapukuinen muusikko, jota säesti huilisti. I am sailing, i am saaaailing....
Vessaan piti kuitenkin päästä. Manageri saapui paikalle. No problem, madam. Taas oli armeija ihmisiä ohjeistamassa kymmenen metrin matkalla baaritiskin ohi. Vessassa ei tarvinnut koskea mihinkään. Ovi aukesi kättä heiluttamalla (tajusin hetken pällisteltyäni) ja lukittui automaattisesti. Vessapaperi rullasi kädenheilautuksella, samoin aukesi roskis. Manu oli omalla vessareissullaan nähnyt seinässä aiemman vierailijan kuvan: Jean-Claude Van Damme.
Kun herkkuruoka oli syöty, ohjelma ei toki loppunut. Harpun yhä soidessa yksi tarjoilijoista toi meille paikan kirjepaperin, johon saimme tekstauskynällä rastittaa mielipiteemme ja kirjoittaa tervehdyksen. Valmista. Silloin nainen saapui puisen rasian kanssa, joka oli täynnä leimoja kiinalaisin merkein. En tiedä minkä tervehdyksen jätin, mutta tarjoilija auttoi painamaan sen punaiseen tahnaan ja paperiin oikein päin.
Jaahas, nyt pöytää kohti asteli manageri valtavan pahvisydämen kanssa. Voisivatko he ottaa kuvan niin, että poseeraamme kyltin kanssa? Jotain siinä luki ja yhden tarjoilijan puhelimeen tallentui tyytyväiset suomityypit vatsat täynnä ja jättimäinen sydän kiinalaisin tekstein. Ehkä pääsimme seinälle Van Dammen viereen.
Oven suussa vilkaisin vielä paikan esitteitä sivupöydällä. Ei toki yllätys, että niitäkin ojentamaan oli oma henkilö. Ulkona satoi, joten pihan poikki portille meitä seurasi tarjoilija sateenvarjon kanssa. Rolls Royce ei odottanut, vaan matka jatkui parkkiksen poikki metrolle.
Oli kuin olisimme astuneet takaisin kadulle joltain toiselta planeetalta. Planeetalta, jossa syödään herkullisen rapeita lootuksen kukkia, jossa ioni-ilmaa hengittää meidän lisäksemme muskelikkaat actiontähdet ja jossa soi harppuversiot Rod Stewartin hiteistä.
Posted with Blogsy
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti