Päivä ei ehkä ollut ihan parhaasta päästä. Olin Nanningissa, ilman karttaa. Lapset tuijottivat suu auki ja osoittelivat sormella. Eksyin, kun yritin karistaa perästäni harmittoman mutta rasittavan miehen, jonka mielestä olin siinä hikisenä likaisissa vaatteissa sex and beautiful, so sex. Miehestä pääsin eroon, mutta ei hajuakaan minne olin kävellyt. Onneksi erään hotellin portsari hommasi minulle taksin ja taksikuski jopa pyöristi hinnan alaspäin.
Olin saanut Vietnamista tulleilta huonekavereilta dongeja juaneita vastaan ja kaupan päälle vielä piraatti-Lonely Planetin. Kaikki oli siis valmiina lähtöön.
Kello oli kymmenen sunnuntai-illalla ja lähdin ostamaan viereiseen kioskiin vettä aamulla alkavalle bussimatkalle. Mutta jos menisin vielä ylös parinkymmenen metrin päähän, joen varrelle, rantabulevardille? Siellä en ollut vielä käynyt.
Ylitin ruuhkaisen tien, nousin portaat ja mitä kohtasinkaan. Ensin luulin, että kyseessä oli jokin flash mob. Kolmisenkymmentä naista ja miestä tanssi pomppivaa koreografiaa popin tahtiin. Mutta ryhmä ei ollutkaan ainoa. Parinkymmenen metrin päässä breikkarit tekivät vuorotellen temppuja. Heidän vieressään pienempi naisten ryhmät suoritti vauhdikasta koreografiaa sulkapallomailat kädessä. Seuraavana vastaan tuli keppien kanssa taiteilevia tanssijoita, jotka aloittivat kokouksen vanhan, tupakkaa polttavan valmentajan kanssa.
Kiinalaisen tapaan ei haitannut, vaikka kymmenen metrin päässä toinen ryhmä popitti eri musiikkia vaatekaapin kokoisesta kajarista, joka oli köytetty nokkakärryihin. Jokainen keskittyi täysillä omaan juttuun. Pareja tanssimassa argentiinalaista tangoa, vieressä toiset harjoittelivat cha-chata pikkuhameissa. Ohjaaja antoi neuvoja musiikin päälle mikrofoniin. Kymmeniä eri ikäisiä pareja tanssimassa pitkää koreografiaa kiinalaiseen perinteiseen musiikkiin. Jäin seuraamaan lumoutuneena, kuinka keski-ikäinen pari pyörähteli keskittyneesti pitkin katua.
Kellertävät katuvalot valaisivat näyttämön, takana vilkkuivat pilvenpiirtäjien neonvalot. Puoli yhdeltätoista kaikki oli ohi. Ihmiset pakkasivat tavaransa ja lähtivät. Minä hymyilin.
Tämä on matkustamisessa yksi paras juttu: olla sattumalta oikeassa paikassa, oikeaan aikaan. Miettiä sitten Suomessa jokin pimeä talvisunnuntai, että siellä ne Nanningissa varmaan taas tanssivat kadulla tangoa.
Posted with Blogsy
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti