Eka päivä Kambodzassa takana ja viihdyn! Moto?-huudot ovat vaihtuneet Tuk tuk? -kyselyihin, kuuma on yhä ja ihmiset kovin ystävällisiä täälläkin. (Olen myös kehittänyt muistisääntöjä, jotta muistan kiittää oikealla kielellä. Vietnamissa kiitos kuulostaa kuin sanoisi come on, khmeriksi taas huikataan akon, aivan kuin se jenkkiräppäri...)
Mutta palataan vielä hetkeksi Phu Quocille. Saari on aivan Kambodzan rannikon lähellä, mutta kuuluu Vietnamille. Vaiheikkaan reissun jälkeen vietin saarella kolme yötä. Vähän kuten etukäteen aavistin, paikka on ollut parhaimmillaan varmaan joku viitisen vuotta sitten. Nyt siellä oli liikaa resortteja, liikaa turisteja. Tosin yksikään niistä turreista ei ollut eksynyt hostellini dormiin, jota asustin yksin.
Majapaikka oli vähän kaukana kaikesta, mikä oli hyvä ja huono: naapureina oli paikallisia (valitettavasti karaokea rakastavia), mutta toisaalta liikkuminen oli haastavaa. Saaren kiertely onnistuu parhaiten skootterilla, mutta yksin en uskaltanut sellaisen selkään hypätä. Lisäksi minua kiinnosti eniten snorklailu, mutta riutat olivat laivamatkan päässä. Niinpä päädyin buukkaamaan päiväreissun, josta riutat eivät jääneet kylläkään päällimmäisenä muistoihin.
Kun minibussi ilmestyi aamulla noutamaan minua tienpenkasta, pelkäsin jo pahinta ja osuin oikeaan. Auto oli tupaten täynnä ja olo kuin Matkaoppaat-sarjasta. Opas keskittyi kertomaan mikrofoniin sovinistisia juttuja ("Tämä ranta on loiva, joten se sopii hyvin lapsille ja naisille.") ja vitsejä, joille hihitti itse kippurassa. Minä en juttujen hauskuutta tajunnut, mutta vieressä istunut kiinalaismies nauroi kovaan ääneen. Ehkä tämän voi laittaa huumorierojen piikkiin, täällä Aasiassa tuntuu uppoavan vähän eri jutut kuin kotipuolessa. (Rehellisyyden nimissä, oli opas tyyppinä ihan mukava, mutta ehkä en ollut ihan retken kohdeyleisöä.)
Päivään mahtui vierailu helmifarmilla, reissu etelän saarille ja vielä yhdelle hiekkarannalle. Seurueessa oli mukana muun muassa kazakstanilaisperhe, jonka noin nelivuotias lapsi oli ehkä hemmotelluin kakara, jonka olen ikinä nähnyt. Isä keskittyi matkalla ryyppäämään vanhan saksalaismiehen kanssa ja kertomaan oman osansa tissivitsejä. Kunnes sammui rannalle.
Snorklauspaikoista ensimmäinen aiheutti kauhua, kun näin jo kaukaa vedessä oranssit pelastusliivit päällä kelluvan aasialaisryhmän. Jossain mielenhäiriössä kiskoin itsekin liivin päälle ja lähdin kauemmas päästäkseni kuulemasta sitä kiljuvaa kazakstanilaiskersaa. Takaisin pääsy olikin sitten aikamoisen pyristelyn takana, sillä voin kertoa että liian iso pelastusliivi päällä ei ole helppoa päästä eteenpäin vastavirrassa.
Ennen seuraavaa stoppia heitin liivin helvettiin (eli laivan kannelle), ja ilokseni tässä pysähdyspaikassa ei ollut kuin meidän paattimme. Elävää korallia, värikkäitä kaloja. Olen nähnyt toki hienompiakin riuttoja, mutta olenkin aiemmin ollut aika onnekas snorklauspaikkojen valinnassa. Tosin en tiedä kauan nämäkään korallit säilyvät, kun jotkut tyypit seisoivat (!) niiden päällä. Huoh, ehkä olisi parempi että ihminen ei olisi löytänyt tätäkään paikkaa...
Viimeinen stoppi oli siis valkoinen hiekkaranta, jonka edustalla tietenkin pörräsi vesiskoottereita. Vartin kävelyllä pääsi pois vilinästä ja sain kokonaisen upean rannanpätkän omakseni. Vain minä ja rannalle ajautuneet meduusat. Hyvä etten nähnyt niitä ennen snorklausta.
Bussin kaartaessa hostellille johtavalle tielle, nousin ilomielin pois ja jätin ryhmäreissauksen taakse. Onneksi tie majapaikkaan oli loiva, niin tällainen naisihminenkin selvisi yksin perille.
Note to self: Et tykkää kuumasta, et tykkää hiekasta. Ehkä voisit jättää rantalomailun tästä eteenpäin vähemmälle. (Vaikka kyllähän ne smoothiet maistuvat hyvältä aaltojen liplatusta kuunnellessa.)
Posted with Blogsy
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti