Kesto: 3.–4.10.2014, 29 h
Pekingin ja Shanghain välin matkustimme uudella nopealla junalla, joka kulki 300 kilometriä tunnissa. Meno oli kuin lentokoneessa.
Nanningiin lähelle Vietnamin rajaa jatkoinkin sitten taas yksin, ja futuristista oli ainostaan Shanghain juna-asema. Samalla hotellielämä vaihtui sillipurkkiin: vaunussa oli noin kuusikymmentä makuupaikkaa, kolme aina päällekkäin.
Käynnissä oli vielä Kiinan lomaviikko, mikä tarkoitti että ihmisiä oli ihan tajuton määrä asemalla ja tähänkin junaan niistä rynni kiitettävä osa. Muita länkkäreitä ei näkynyt, ehkä Nanning ei ole ykkösturistikohde ainakaan junaillen.
Oma sänkyni löytyi keskikerroksesta, mikä oli muuten hyvä, mutta siinä ei mahtunut istumaan. Niinpä joko makasin tai onnella nappasin käytävästä taittopenkin. Tiiviissä tunnelmassa ei turhia kainosteltu: alapedin herra röyhtäili jatkuvasti häpeilemättä ja vauvat pissivät roskiksiin. (Toki näin vaikuttaa olevan muuallakin Kiinassa. Onni, jos miettii säästyvää vaippajätettä...)
Tupakoida sai vain vaunujen päissä, mutta alueiden ja vaunun välissä ei ollut mitään ovia. Savuun sekoittui valmisnuudelien mausteinen tuoksu. Luin muuten That's Shangai -lehdestä, että jos Kiinassa vuoden aikana syödyt nuudelit laitettaisiin jonoon, ne yltäisivät maasta aurinkoon ja takaisin 7,5 kertaa. Päivässä paketteja kuluu 120 miljoonaa.
Matka sujui jo tutuksi tulleella peruskaavalla lukien, kahvia litkien ja nukkuen. Nanningissa kilpailin satojen kiinalaisten kanssa taksin nappaamisesta. Lopulta minuakin lykästi ja majapaikka löytyi katukeittiöiden ja markkinakojujen kyljestä.
Posted with Blogsy
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti