Kuinka monta mahtuu minibussiin?

Olin siis Stung Trengissä, jossa en ollut nähnyt ainuttakaan turistia enkä ainuttakaan matkatoimistoa. Ainoa toivoni päästä Sen Monoromiin oli luottaa, että minut kaupunkiin jättänyt bussiyhtiö todellakin hommaisi minut perille asti.

Sovitusti aamulla kello seitsemän astelin hylkäämäni guesthousen pihalle odottamaan bussia. Kello läheni kahdeksaa, yllätys yllätys, ei bussia. Silloin näin minut paikkaan tuoneen miehen, ja hän sanoi, että odottaisin vain ja lähti skootterilla jonnekin. Meni vielä tunti, ja olin tässä vaiheessa varma, että täällä sitä oltaisiin vielä ensi vuonna ja sitä seuraavanakin. Menin kyselemään guesthousea pitävältä perheeltä, missäköhän bussi. Silloin yksi naisista soitti skootterimiehelle, hänen veljelleen, ja antoi luurin minulle. Kyselin puhelimessa, onkohan bussi tulossa, ja mies lupasi selvittää asiaa.

Pian mies kaartoikin skooterilla pihaan. Bussi oli unohtanut hakea minut. Tässä vaiheessa kello oli puoli kymmenen ja olin odottanut kaksi ja puoli tuntia. Mutta kuulemma toinen kyyti tulisi kymmenessä minuutissa. Ei tullut, tuli kahdessa! Ruosteinen minibussi, mutta ei väliä, vihdoin matkaan.

Matkaa kestikin hyvät sata metriä ja kolme minuuttia, ennen kuin pysähdyimme jonkin näköiselle minibussiasemalle. Oli ihan tolkuttoman kuuma ja kysyin, lähdemmekö pian. We leave now, mies hymyili. Kävi ilmi, että now on synonyymi reilulle tunnille.

Vihdoin bussi alkoi täyttyä ja toivo heräsi. Ehkä tämä vielä joskus liikkuisi? Liikkuihan se, möykkyistä pääkatua pois kaupungista, ihanaa! Sitten pysähdyimme ottamaan kyytiin lisää matkustajia. Vielä vähän lisää. Vielä muutama. Auto alkoi olla todella täynnä.

Sitten uukkari. Ei kai tämä mene takaisin kaupunkiin? Ei ei ei, kyllä se menee. Eikä aikaakaan kun olimme takaisin samalla bussiasemalla. Tässä vaiheessa kello lähestyi kahtatoista.

Lisää ihmisiä tuli bussiin ja lähdimme uudelleen matkaan. Pari pysähdystä lisää, skootteri kiinni bussin takaosaan. Mutta pian olimme todistettavasti matkalla johonkin.

Neljäntoista paikan minibussissa 21 kambodzalaista, yksi suomalainen ja yksi kukko. Plus tietenkin kaikkien kassit, matkalaukut ja reput.

Neljä tuntia matkasimme tiiviissä tunnelmassa. Lyhyen tauon jälkeen kohtasin ongelmia päästä takasin istumaan, sillä lattia oli täynnä kasseja, penkit täynnä ihmisiä ja edessäni vielä se kukko. Kukko joutui harmikseen väistämään ja vähemmän onnekas vieressä istuja murjomakseni, kun könysin ikkunan viereen. Toisissa riveissä ihmiset olivat fiksumpia ja kiipesivät sisään ikkunoista.

Sitten bussi alkoi tyhjentyä, saavuimme Kratieen. Lopulta kyydissä olimme vain minä ja yksi mies. Joka onneksi osasi pari sanaa englantia ja kertoi, että minun on vaihdettava autoa pysähdyspaikalla. Istuin takapuoli tiukasti penkissä, kunnes toinen auto kaarsi näkyviin, jotta minua ei hylättäisi keskelle ei mitään. Vaihto uuteen bussiin, jossa tunnelma oli tiivis, mutta vain pari ylimääräistä matkustajaa. Sitten kaksi tuntia tässä kyydissä. Seurasi pysähdys kaatosateessa ja äkkiä hyppäsin uuteen minua odottaneeseen minibussiin. Paikat olivat täynnä, mutta istuuduin rinkan päälle. Lopulta sain jopa penkin.

Ihmeiden ihme, pilkkopimeässä kello 19.30 saavuimme Sen Monoromiin. Enkä joutunut maksamaan matkoista lupausten mukaisesti mitään, "mister" oli jo maksanut (oletan tämän olevan se bussiyhtiön skootterityyppi).

Majoituspaikka sijaitsi vähän matkan päässä, joten menin mototaksin kyytiin. Pimeää mutaista tietä liukastellen etenimme hitaasti eteenpäin. Onneksi otit VIP-bussin, et isoa bussia. Ne ovat epämukavia, kuskini rupatteli. Hän oli nähnyt minun saapuvan viimeisen etapin bussilla, joka tosiaan oli uudempaa tekoa. Enpä maininnut mitään aiemmista kyydeistäni.

Sitten olin perillä. Perillä! Pian meninkin bungalowiini, jonka sängyissä oli pussilakanat. Mitä luksusta kaiken maailman villavilttien jälkeen. Toisen sängyn hyttysverkosta pomppasi valtava sammakko, joten pedin valinta oli helppo. Hyttysverkko päälle ja pimeässä kuuntelin äänekästä viidakkoa kaatosateessa. Ehkä kaksi minuuttia, kunnes nukahdin ja nukuin kuin tukki pitkälle seuraavaan aamuun. Kun heräsin, totesin että jo maisema terassilta oli todellakin pitkän matkan arvoinen.

 

 

Posted with Blogsy

Kuudessa tunnissa perille

Lupaan ja vannon, etten enää ikinä ikinä ikinä Suomessa valita yhdestäkään välistä jääneestä metrovuorosta, puoli tuntia myöhästyneestä junasta tai lumipenkkaan juuttuneesta bussista.

Tässä syy:

Siem Reapista halusin jatkaa matkaa Sen Monoromiin Mondulkirin provinssiin. Kambodzassa on toki paljon matkatoimistoja, jotka välittävät lippuja, mutta olen hommannut liput yleensä hostelleista, koska niin on pienempi riski tulla kusetetuksi.

Toissapäivänä kävin respassa kysymässä pilettiä bussiin perjantaiksi. Mutta paikat olikin loppuunmyyty! Olin kuitenkin jo varannut majoituksen ja sitä oli myöhäistä maksutta peruuttaa, joten kysyin onko mitään muuta yhtiötä, joka ajaisi vuoroja alueelle. Respan nainen soitti toiseen yhtiöön, jonka minibussissa oli vielä tilaa. Hintaa tuli kyllä enemmän, mutta ostin lipun. Kuulemma matka menisi minibussilla paljon nopeamminkin kuin isolla bussilla, kuudessa tunnissa. Niin nopeasti? kysyin epäuskoisena. Kyllä, kuudessa tunnissa.

Bussin lähtöaika oli seitsemältä aamulla, mutta minun piti olla valmiina kuudelta hotellin aulassa noutoa varten. Kello kuusi, ei bussia. Puoli seitsemän, ei bussia. Respan mukaan sateen takia kyyti oli myöhässä, koska noutokierros kestää tällöin kauemmin ja asuttamani hotelli on usein listan viimeisenä. Tulihan se bussi viimein, varttia yli seitsemän. Olin sen ensimmäinen matkustaja.

Kiersimme sitten pari muutakin hotellia, kunnes kuski ajoi meidät yhden hotellin pihaan, jossa odottaisimme varsinaisen bussin lähtöä. Hetki menisi. Mies kehotti meitä syömään jotain ennen lähtöä, sillä toisin kuin isommat bussit, minibussit eivät tekisi muuta kuin 10 minuutin vessatauon. Kuulosti hyvältä.

Vähän ennen yhdeksää, kaksi tuntia myöhässä, minibussit ajoivat pihaan. Kysyin kuskeilta, kumpaan menen, kun olen suuntaamassa Sen Monoromiin Mondulkiriin. Yksi miehistä syynäsi lippuani, jossa oli Mondulkirin kohdalla rasti ja ohjasi toiseen busseista.

Vihdoin matkaan. Se sujuikin ihan hyvin, kunnes puoli kahden aikaan saavuimme ravintolan pihaan. Täällä vaihdetaan busseja ja odotetaan muiden vuorojen matkustajia, meille kerrottiin. Tunnin ruokatauko (jota ei pitänyt olla). Kysyin oman autoni kuskilta, kuinka kaukana Sen Monorom vielä on. Mitä, ei tämä bussi mene Sen Monoromiin, kuului vastaus. Näytin lippua, mutta se ei auttanut asiaa. Mondulkiri on kaukana, mies sanoi. No niin on, mutta Sen Monorom on provinssin pääkaupunki ja sinne olen ostanut lipun ja vielä varmistanut hotellista, että päättäri on nimenomaan kaupungissa. Minne bussi sitten menee Mondulkirissä? Mondulkiriin, kuului vastaus.

Sitten mies sanoi, että jos maksan kymmenen dollaria, pääsen Sen Monoromiin asti. Kymmenen dollaria maksoin seitsemän tunnin matkasta Phnom Penhistä Siem Reapiin. Kuinka kaukana Sen Monorom oikein on mystisestä Mondulkirin pysäkistä? En saanut vastausta.

Päätin istua syömään ja odottaa. Samainen kuski ehdotti vielä toistamiseen kymmentä dollaria ja että voin maksaa sen ravintolan omistajalle, joka hommaisi pysähdyspaikasta kyydin perille. Odotin että mies poistui, ja menin kysymään toiselta kuskilta, miten pääsen perille. Hänen ympäripyöreistä vastauksistaan päättelin, että lipullani saattaisinkin päästä perille.

Kahden (2) tunnin kuluttua alkoi busseja saapua. Laosiin, kymmenen ihmistä poistui. Phnom Penhiin, muutamia siirtyi bussiin. Kunnes istuin ravintolassa ypöyksin.

Menin lähdössä oleville busseille, ja kysyin minnes minä. Yksi kuskeista katsoi lippua ja minua. Ei tänne tänään pääse. Anteeksi mitä? Kukaan muu siis ei ole menossa Mondulkiriin? Ei.

Minulla oli siis lippu, mutta bussia ei ollut olemassa. Ai kun kiva. Mies pyysi odottamaan ravintolaan. Juu, nyt pitää jäädä kaupunkiin yöksi, muita busseja ei tänään tule. Mutta huomenna kello seitsemän minut noudettaisiin ja pääsisin perille Sen Monoromiin asti. Eikä maksa lisää. No ei kai, kun MINULLA OLI S****** LIPPU SINNE TÄNÄÄN.

Joten ei auttanut kuin hypätä jonkun kuskin kaverin kaverin autoon, joka vei minut hotellilleen keskustaan, kaupunkiin jonka nimeä en tiennyt. Ei pienintäkään aavistusta, missä päin Kambodzaa olin.

Viiden minuutin päästä kaarsimme pihalle, näytti ihan mukiinmenevältä. Perhe asui itse talossa ja seinustalla olevat huoneet olivat siistin näköiset. Mutta minäpä pääsinkin takaosan huoneeseen. Siinä hiessä ja tuskassa en pahemmin ympärilleni katsonut. Mutta sitten. Avasin vessan oven: pytty huuhdeltiin heittämällä sangosta vettä ja suihkuna toimi käsisuihku vessanpöntön vieressä. Sängyn lakanat olivat läikikkäät. Okei, ei kiva, mutta ehkä yksi yö missä vaan. Sitten mies tuli suihkuttamaan hyönteismyrkkyä huoneeseen, jonka jälkeen katsoin kauhulla ympärilleni. Hyttysiä pörräsi joka nurkassa, ikkuna ei ollut tiivis ja bonuksena ovi ei edes sulkeutunut kunnolla. Mitään hyttysverkkoa ei tietenkään ollut. Ei helvetti, tänne en jäisi malarialottoon.

Jätin rinkan hyttysten kanssa huoneeseen ja lähdin "pääkadulle". Ensimmäinen siistin näköinen hotelli, sinne. Saisinko nähdä huoneen? Nyt syynäsin nurkat vähän tarkemmin ja vaikka ei mikään Hilton tämäkään ole, sai kelvata. Toistaiseksi ilmassa ei ole pörrännyt mikään örkki. (Google Mapsien sijaintipalvelujen avulla olen muuten paikallistanut itseni Stung Trengiin.)

Niinpä menin takaisin hyttysläävälle hakemaan rinkan. En nähnyt pihalla ketään, joten vain lähdin, maksunhan he olivat jo saaneet. Huomenna tosin joudun menemään takaisin ja keksimään jonkun selityksen lähtööni. Bussi tulee sinne seitsemältä (tai ehkä yhdeksältä tai ei koskaan). Jos se tulee, niin matka kestää kuulemma seitsemän tuntia. Uskoo ken tahtoo.

 

 

Posted with Blogsy

Angelina Jolie was here

Phnom Penhistä jatkoin Siem Reapiin, jonne matka kesti bussilla seitsemisen tuntia päällystämätöntä tietä. Matkalla viihdyttivät kambodzalaiset saippuaoopperamaiset karaokevideot, Terminator-leffa sekä tuulilasia ympäröineet tekokukka-asetelmat ja aurinkolasipäiset pehmonallet.

Siem Reap on ihan kiva kaupunki, mutta ei tänne tulla hyvän ruuan tai shoppailun takia (vaikkakin vain nuo asiat ovat tänään kahden kohdan todo-listallani). Tänne tullaan katsomaan Angkor Watia. Sinne suuntasin itsekin eilen.

Angkor Wat on rakennettu 1100-luvulla ja se toimi ensin hindutemppelinä, sittemmin buddhalaisena. Itseasiassa Angkor Wat on vain yksi lukuisista jättimäisistä temppeleistä Angkorissa, mutta niistä kylläkin se kuuluisin. (Ja isoin, itse asiassa maailman suurin uskonnollinen rakennus. Maailman isoin ratsastajapatsas, maailman suurin aukio, tämähän käy jo keräilyharrastuksesta.)

Monet menevät temppeleille jo viideltä aamulla ihailemaan auringonnousua, mutta itse päädyin inhimillisemmin hikoilemaan keskipäivän polttavaan aurinkoon. Jaoin tuk tukin hostellilta tutun saksalaismiehen kanssa. Onneksi kummallakin oli sama agenda: jokaista pylväskaiverrusta ei jäädä tutkimaan suurennuslasilla vaan keskitytään suurempiin linjoihin (lue: vähempikin riittää).

Angkor on valtava yli 400 neliökilometrin alue, joten on normaalia viettää temppeleillä kolme päivää, jotkut saapuvat viikoksi. Lippukassalla jokainen tulija valokuvataan, kuva printataan henkilökohtaiseen lippuun ja lappua sitä vilautellaan erikseen jokaisella temppelillä. (Oman tikettini kuvaa katsoessa tuli muuten mieleen, että meikit on keksitty ihan syystä.)

Angkor on Kambodzan ehdottomasti suurin turistikohde. Populaa riittikin, mutta temppelit ovat niin labyrinttimaisia, että yhtäkkiä sitä huomasi olevansa yksin osin romahtaneiden pylväiden ja jättimäisten kivipäiden keskellä. Temppelit ovat monelle paikalliselle pyhä paikka. Niinpä usean patsaan edessä paloi suitsukkeita, eteen oli tuotu hedelmiä ja muita lahjoja.

Ihana tuk tuk -kuskimme kuljetti meitä paikasta toiseen ja jotenkin onnistui haukankatseella aina heti bongaamaan meidät temppeliltä purkautuneen ihmismassan keskeltä. Jotkut tutustuvat alueeseen pyöräillen, mutta siinä on mielestäni jo itsetuhoisia vivahteita, sillä etäisyydet eivät ole mitenkään pieniä ja kostea kuumuus uuvuttaa kyllä ihan kävellessäkin.

Oma suosikkini oli Ta Prohmin temppeli, jossa Tomb Raideriakin on kuvattu. Vau, mikä paikka! Temppelin raunioiden päällä kasvoi valtavia puita, joiden juuret kiemurtelivat sammaloituneiden kivikasojen välissä. Siellä vinojen pylväsrakennelmien ja hämärien käytävien keskellä kävi tosin pari kertaa mielessä, että toivottavasti nämä eivät romahda kaikista mahdollisista hetkistä juuri nyt.

Eivät romahtaneet.

 

 

 

Posted with Blogsy

Pimeyden äärellä

Kambodzalla on synkkä lähimenneisyys, johon tänään tutustuin vierailemalla Choeung Ekin kuoleman kentillä ja Tuol Slengin vankilassa.

Punakhmerit hallitsivat Kambodzaa vuosina 1975-1979. Tuona aikana arviolta neljäsosa kambodzalaisista kuoli, noin kaksi miljoonaa ihmistä.

Pol Potin johtamat punakhmerit halusivat luoda kommunistisen yhteiskunnan, jonka keskiössä oli maatalous. Rutiköyhässä, epävakaassa ja Vietnamin sodan myötä pommitetuksi joutuneessa Kambodzassa punakhmerit saivat rekrytoitua joukkoihinsa etenkin nuoria maaseudulta. Sivistys ja koulutus edustivat kaikkea pahaa. Kaupungit lakkautettiin, ja niiden asukkaat lähetettiin pakkotyöhön maaseudulle kauheisiin oloihin. Perheenjäsenet erotettiin toisistaan. Ajanlasku aloitettiin uudestaan vuodesta nolla. Pian johdon vainoharhat ulottuivat lähes jokaiseen, ja kansanmurha tapahtui muutamassa vuodessa.

Ensimmäiseksi vierailin Phnom Penhin ulkopuolella sijaitsevassa Choeung Ekissä eli kuoleman kentillä, joka oli yksi yli kolmestasadasta teloituspaikasta. Nyt alue on vehreä puisto, mutta sen historia on kylmäävä. Vangitut, tavalliset ihmiset, tuotiin alueelle autolasteittain, jonka jälkeen heidät tapettiin usein kuokalla tai muuten päähän iskemällä, koska luodit olivat liian arvokkaita. Kovaäänisistä pauhasi musiikki, jotta murhat eivät kuuluisi leirin ulkopuolelle.

Loppuaikoina tapettavia tuotiin niin paljon, että osan täytyi odottaa kuolemaa vankikopissa, sillä kaikkia ei ehditty tappaa yhdessä yössä. Pol Potin mukaan koko perheestä piti päästä eroon, jotta kukaan ei jäisi kostamaan. Niinpä vauvoja murhattiin äitiensä edessä puuhun hakkaamalla.

Choeung Ekiin ihmisiä kuljetettiin muun muassa Tuol Slengin kidutusvankilasta, joka sijaitsi entisessä koulussa Phnom Penhin keskustassa. Vaikka kuoleman kenttien jälkeen mieli oli musta, päätin jatkaa matkaa Tuol Slengissä nykyään sijaitsevaan museoon.

Punakhmerit olivat tarkkoja rekisteröimään kaikki uhrinsa: kuljetuksissa olleet kirjattiin kuolemanlistoihin, jotta yksikään ei onnistuisi pakenemaan. Samoin vankilaan tuodut uhrit mitattiin ja valokuvattiin, jokaikinen. Nyt nuo kuvat täyttävät Tuol Slengin huoneita ja kidutuskammioita. Samoin kuvat kidutetuista uhreista ja mitä hirveimmistä kidutustavoista, joilla ihmiset pakotettiin tunnustamaan asioita, joita he eivät olleet tehneet. Tässä paikassa alkoi heikottaa toden teolla. Rakennuksien edessä oli piikkilankaverkot, jotta kukaan epätoivoinen ei voisi tehdä itsemurhaa hyppäämällä. Vain muutama noin 20 000 vangitusta selvisi hengissä. Kamalin paikka, missä olen ikinä käynyt. Jossain vaiheessa alkoi etoa niin, että oli pakko poistua ulos ja nojata seinään.

Kun alkaa miettimään, kuinka monen ihmisen elämään punakhmerien hirveydet yhä vaikuttavat, tulee tyhjä olo. Kuinka vähän aikaa tästä on! Jokaisen lähipiiristä löytyy murhattuja ja murhaajat elävät yhä tavallista elämää.

Sitten vielä asiat, jotka korostavat elämän epäoikeudenmukaisuutta: Vietnam syrjäytti punakhmerit vallasta, mutta punakhmerit istuivat silti YK:ssa vielä vuosia tämän jälkeen ja saivat monelta länsimaalta tukea kylmän sodan hengessä. Pol Pot eli vapaana ja voi hyvin. Hän joutui vasta vuonna 1997 kotiarestiin, kunnes kuoli seuraavana vuonna sydänkohtaukseen. Pol Pot ei siis joutunut vastuuseen tekemästään kansanmurhasta, kahden miljoonan ihmisen kidutuksista ja kuolemasta. Kambodzassa on vallassa edelleen useita entisiä punakhmerejä.

Vain muutama on saatu viime vuosina oikeuden eteen hirmuteoista. Kolme johtohahmoa on saanut tuomion. Yksi heistä on Tuol Slengin johtaja Kang Kek Leu "Duch", joka on tuomittu elinkautiseen. Kahdella muulla tuomitulla, Nuon Chealla ja Khieu Samphanilla, on parhaillaan käynnissä uusi oikeusprosessi. Tänään aamulla ennen lähtöä kuoleman kentille luin paikallisesta sanomalehdestä, että kaksikko oli marssinut ulos asianajajineen oikeudenkäynnistä väittäen tuomareita puolueellisiksi. Hyvä tapa pitkittää prosessia, kun ikääkin on jo kertynyt.

Onkin vaikeaa ymmärtää, miten ihmiset ovat pystyneet täällä jatkamaan elämäänsä kaikkien kauheuksien jälkeen, menetettyään sukulaisiaan ja ystäviään. Koettuaan valtavia menetyksiä ja epätoivoa. Mistä voi saada voimaa hymyillä ja uskoa enää yhtään mihinkään hyvään?

P.S. Oikeuden toteutumista (ja etenkin toteutumattomuutta) hyvin taustoittava artikkeli löytyy Maailman Kuvalehdestä viime vuodelta.

 

 

 

Posted with Blogsy

Sellainen reissu, mutta tulipahan tehtyä

Eka päivä Kambodzassa takana ja viihdyn! Moto?-huudot ovat vaihtuneet Tuk tuk? -kyselyihin, kuuma on yhä ja ihmiset kovin ystävällisiä täälläkin. (Olen myös kehittänyt muistisääntöjä, jotta muistan kiittää oikealla kielellä. Vietnamissa kiitos kuulostaa kuin sanoisi come on, khmeriksi taas huikataan akon, aivan kuin se jenkkiräppäri...)

Mutta palataan vielä hetkeksi Phu Quocille. Saari on aivan Kambodzan rannikon lähellä, mutta kuuluu Vietnamille. Vaiheikkaan reissun jälkeen vietin saarella kolme yötä. Vähän kuten etukäteen aavistin, paikka on ollut parhaimmillaan varmaan joku viitisen vuotta sitten. Nyt siellä oli liikaa resortteja, liikaa turisteja. Tosin yksikään niistä turreista ei ollut eksynyt hostellini dormiin, jota asustin yksin.

Majapaikka oli vähän kaukana kaikesta, mikä oli hyvä ja huono: naapureina oli paikallisia (valitettavasti karaokea rakastavia), mutta toisaalta liikkuminen oli haastavaa. Saaren kiertely onnistuu parhaiten skootterilla, mutta yksin en uskaltanut sellaisen selkään hypätä. Lisäksi minua kiinnosti eniten snorklailu, mutta riutat olivat laivamatkan päässä. Niinpä päädyin buukkaamaan päiväreissun, josta riutat eivät jääneet kylläkään päällimmäisenä muistoihin.

Kun minibussi ilmestyi aamulla noutamaan minua tienpenkasta, pelkäsin jo pahinta ja osuin oikeaan. Auto oli tupaten täynnä ja olo kuin Matkaoppaat-sarjasta. Opas keskittyi kertomaan mikrofoniin sovinistisia juttuja ("Tämä ranta on loiva, joten se sopii hyvin lapsille ja naisille.") ja vitsejä, joille hihitti itse kippurassa. Minä en juttujen hauskuutta tajunnut, mutta vieressä istunut kiinalaismies nauroi kovaan ääneen. Ehkä tämän voi laittaa huumorierojen piikkiin, täällä Aasiassa tuntuu uppoavan vähän eri jutut kuin kotipuolessa. (Rehellisyyden nimissä, oli opas tyyppinä ihan mukava, mutta ehkä en ollut ihan retken kohdeyleisöä.)

Päivään mahtui vierailu helmifarmilla, reissu etelän saarille ja vielä yhdelle hiekkarannalle. Seurueessa oli mukana muun muassa kazakstanilaisperhe, jonka noin nelivuotias lapsi oli ehkä hemmotelluin kakara, jonka olen ikinä nähnyt. Isä keskittyi matkalla ryyppäämään vanhan saksalaismiehen kanssa ja kertomaan oman osansa tissivitsejä. Kunnes sammui rannalle.

Snorklauspaikoista ensimmäinen aiheutti kauhua, kun näin jo kaukaa vedessä oranssit pelastusliivit päällä kelluvan aasialaisryhmän. Jossain mielenhäiriössä kiskoin itsekin liivin päälle ja lähdin kauemmas päästäkseni kuulemasta sitä kiljuvaa kazakstanilaiskersaa. Takaisin pääsy olikin sitten aikamoisen pyristelyn takana, sillä voin kertoa että liian iso pelastusliivi päällä ei ole helppoa päästä eteenpäin vastavirrassa.

Ennen seuraavaa stoppia heitin liivin helvettiin (eli laivan kannelle), ja ilokseni tässä pysähdyspaikassa ei ollut kuin meidän paattimme. Elävää korallia, värikkäitä kaloja. Olen nähnyt toki hienompiakin riuttoja, mutta olenkin aiemmin ollut aika onnekas snorklauspaikkojen valinnassa. Tosin en tiedä kauan nämäkään korallit säilyvät, kun jotkut tyypit seisoivat (!) niiden päällä. Huoh, ehkä olisi parempi että ihminen ei olisi löytänyt tätäkään paikkaa...

Viimeinen stoppi oli siis valkoinen hiekkaranta, jonka edustalla tietenkin pörräsi vesiskoottereita. Vartin kävelyllä pääsi pois vilinästä ja sain kokonaisen upean rannanpätkän omakseni. Vain minä ja rannalle ajautuneet meduusat. Hyvä etten nähnyt niitä ennen snorklausta.

Bussin kaartaessa hostellille johtavalle tielle, nousin ilomielin pois ja jätin ryhmäreissauksen taakse. Onneksi tie majapaikkaan oli loiva, niin tällainen naisihminenkin selvisi yksin perille.

Note to self: Et tykkää kuumasta, et tykkää hiekasta. Ehkä voisit jättää rantalomailun tästä eteenpäin vähemmälle. (Vaikka kyllähän ne smoothiet maistuvat hyvältä aaltojen liplatusta kuunnellessa.)

Posted with Blogsy

Terveen paperit

Phnom Pehn, trooppinen yö ja kaatosateesta tulvivat kadut. Matkasin tänään ensin lautalla Vietnamin Phu Quoc -saarelta Ha Tieniin, sitten minibussilla siitä eteenpäin tänne Kambodzaan. Ennen rajanylitystä oli noin kolmen tunnin tauko, ja matkatoimisto hoiti samalla passit rajalle viisumeita varten.

Matka ei todellakaan edennyt vauhdilla tämän jälkeenkään. Olimme päässeet rajalta noin 50 kilometrin päähän ja pitäneet Kambodzan puolella jo kaksi noin tunnin taukoa lisämatkustajia odotellessa. Silloin kun ajettiin, ajettiinkin sitten niin että tie pöllysi ja matkustajat pomppivat. Viimeiset metrit etsin hostellia pimeydessä tuk-tukin kyydissä. Löytyi ja ihana olla perillä!

Mutta takaisin rajalle, jossa passit viisumeineen odottivat meitä siistissä pinossa. Raja-alueella häämötti rivi kasinoita, muun muassa Ha Tien Vegas. Läpivalaisulaite oli oranssin hiekan peitossa, eikä ketään kiinnostanut vilkuilla tavaroita tai papereita. Ei kai siinä kuumuudessa.

Olimme saaneet matkatoimiston tädiltä täytettäväksi terveystietolomakkeen. Jos mukana ei ollut virallisia asiakirjoja kaikista rokotteista, täytyi lappu täyttää ja käydä läpi terveystarkastus. Nimi-kenttään oli jo kirjoitettu toinen nimeni eikä muuta. Passin numero näytti olevan oikein. Rastin sitten vielä, ettei minulla ollut kipeä kurkku tai muita uhkaavia vaivoja.

Marssimme jonossa kuskin perässä ruosteisen kopperon luokse, jossa kökötti pöydän ääressä virkailija. Health Inspection, kertoi kulunut kyltti oven yläpuolella. Mies käski istumaan muovituolille ja vilkaisi nopeasti täyttämääni lomaketta. Sen jälkeen hän lykkäsi otsaani kiinni sekunniksi digitaalisen kuumemittarin, jolloin se piippasi. Sitten sain käteeni leimatun lapun, jossa muun muassa neuvotaan ottamaan yhteys lääkäriin, jos sairastun matkalla. Dollari, kiitos!

Nyt olen siis virallisesti terve. Hyvä juttu, kun ajattelee, että työterveyshuolto ei ole enää etunani ja julkisellekin on aina jonot. Tämän perusteellisen tarkastuksen tarjosi Kambodza, vaatimatonta korvausta vastaan.

 

Posted with Blogsy

Saigon – Phu Quoc (aka aamuyön säätö)

Puhelin oli siis varastettu ja olisi tehnyt mieli vain kiroilla sekä potkia seinää. Bussilippu oli kuitenkin ostettu, joten illalla huristelin taas mototaksilla bussitoimistolle odottamaan. Tarkoituksena oli mennä yöbussilla Rach Gian kaupunkiin, josta jatkaa aamulla lautalla Phu Quocin saarelle lähelle Kambodzan rajaa. Saigoniinkaan ei todellakaan tehnyt enää mieli jäädä.

Toimiston eteen kurvasi pieni bussi, ja olin juuri levittänyt kaikki kamani hienosti ympäriinsä: oma linja-auto starttaisi vasta tunnin päästä. Kuski kuitenkin viittilöi minua sisään ja lopulta tajusin, että kyseessä oli kyyti varsinaiselle asemalle. Joten äkkiä kamat kasaan ja dösään.

Pian saavuimmekin itse asemalle, jonka odotushuoneen ovelle kurvasi jatkuvasti isompia ja pienempiä busseja. Missään niistä ei lukenut kohdetta. Kovaäänisistä kuului jotain mölyä, mutta en saanut mitään selvää. Kun kello lähestyi yhdeksää eli oman kyydin lähtöön oli vartti, valitsin yhden bussin ja menin sen luo tiketti kädessä. Kas, olin osunut oikeaan. (Rach Giaa ei todellakaan lausuta kuten kirjoitetaan, joten ainoa tapa kommunikoida paikan nimeä oli heilutella lippua.)

Vietnamissa yöbussit ovat niin sanottuja sleepereitä: istuinten sijaan siellä on kolmessa rivissä ja kahdessa kerroksessa sängyn ja penkin välimuotoja. Yli 160-senttisille en suosittele, itsekin jouduin vääntyilemään edestakaisin, koska jalat eivät mahtuneet suoriksi.

Nukahdin kuitenkin nopeasti. Heräsin yhdentoista aikaa vessatauolle. Sitten nukahdin taas. Kello kolmelta bussi pysähtyi jälleen. Voisihan sitä taas vessassa käydä. Menin ulos, jossa kaikki tavarat oli nostettu kadulle. Käymälää ei näkynyt, vain jonkinnäköinen pysäkki keskellä pimeyttä. Sitten välähti! Olin luullut, että bussi saapuu Rach Giaan kuudelta aamulla. Ilmeisesti myyjä tarkoitti kuutosella matkan kestoa, kuutta tuntia. Juoksin takaisin sisälle hakemaan loput tavarat. Mihin sitten? Joku mies parkkipaikalla viittilöi minua pikkubussiin. Ei hajuakaan missä olimme, joten ei kun kyytiin vaan.

Ajelimme jonkin aikaa pimeitä katuja. Mieleen tuli, olikohan paikka edes Rach Gia. Yritin osoitella nimeä vierustoverille, joka lopulta nyökkäsi. Siinä samassa kuskikin huusi minulle kysyvästi ferry? ja nyökkäsin helpottuneena. Kyllä, ferry.

Eikä aikaakaan kun olimme päättärillä, pimeässä satamassa, minä ja porukka vietnamilaisia. Pieni katukahvila oli auki, joten istuin siihen odottamaan. Yksi vietnamilainen tyttö kysyi, olenko menossa Phu Quocille. Nyökkäilin. Tyttö kavereineen lähti, ilmeisesti hotellille.

Istuin siinä muovituolissa trooppisessa kuumuudessa. Oli vähän orpo olo. Kello oli puoli neljä, ja ympärillä pörräsi jos jonkinlaista ötökkää. Ei helvetti, lautan lähtöön oli vielä lähes viisi tuntia. Nyt rahat hyvään käyttöön ja etsimään jotain yöpaikkaa, vaikkakin vain pariksi tunniksi. Avasin Lonely Planetin, jossa oli merkitty kaksi hotellia viereiselle kadulle. Toinen oli kiinni, mutta toisen portti oli auki. Siellähän oli myös tyttö kavereineen. He alkoivat heti säätää puolestani. No ticket for tomorrow? Oh my god! Kaikilla oli sellainen ilme, kuin jäisin Rach Giaan jumiin loppuelämäkseni ellei asiaa hoidettaisi nyt ja heti. Vastaanoton nainen sitten soitti pari puhelua neljältä aamuyöllä ja leimasi minullekin lipun aamun lauttaan. Jäin penkille odottamaan, että vietnamilaiset vieraat olisivat valmiita ja voisin kysyä itselleni huonetta.

Eipä aikaakaan, kun porukan vähän englantia puhuva tyttö viittilöi minulle: jos haluaisin, voisin tulla hänen ja ystävän huoneeseen yöksi. Hotellin omistajalle se oli ok pientä lisämaksua vastaan. Mikäs siinä. Pienessä huoneessa oli parisänky ja menimme siihen kaikki kolme. Jossain vaiheessa nukahdin ja heräsin kun oli aika lähteä satamaan.

Seurasin porukkaa vielä aamiaiselle ja siitä lauttaan, jonka väenpaljoudessa jouduin eri puolelle istumaan. Pian yksi porukan miehistä pujotteli rivien välistä ja kysyi, onhan kaikki kunnossa. Voi apua, mitä huolenpitoa! Välillä kyllä mietin, miten eksyneeltä yleensä näytän, kun joka paikasta löydän tällaisia ihania ihmisiä.

Parin tunnin matka sujui, yllätys yllätys, torkkuen. Harmittaa ihan vietävästi, että lautan tungoksessa tai laiturilla en nähnyt yrityksistä huolimatta minua auttaneita ihmisiä enää, vaan jouduin kiirehtimään minibussiin. Olisin halunnut kiittää vielä tuhannesti kaikesta avusta. Kadonneen puhelimen jälkeen tämä yö palautti taas uskon ihmisiin.

P.S. Kuvia ei oikein matkalta ole, kun a) yleensä kuvaan puhelimella b) tapahtuma-aikaan oli pilkkopimeää. Alemmassa kuvassa siis ei lautta, jolla menimme, vaan jokin kalastuspaatti saaren edustalla, heh...

 

Posted with Blogsy

Anti-Strömsö

Jos edellisessä postuksessa hehkutettu moottoripyörämatka oli Vietnamin vierailuni kohokohtia, matka Saigoniin eli Ho Chi Minh Cityyn ei mennyt yhtä ruusuisasti.

Matkasin Danangista Saigoniin yöjunalla. Sen oli tarkoitus olla perillä seuraavana päivänä neljän aikoihin iltapäivällä. Kun aamulla heräsin, juna oli pysähdyksissä. Ja pysähdyksissä se pysyi seuraavat reilut seitsemän tuntia. Kukaan ei ainakaan englanniksi osannut selittää, mitä oli tapahtunut. Ilmeisesti jollain välillä oli käytössä vain yksi raide, sillä jatkoimme matkaa heti kun vastaan tuleva juna oli ohittanut meidät. Siis heti sen seitsemän tunnin jälkeen.

Tämä tarkoitti, että olin Saigonissa vasta puoli kahdeltatoista yöllä. Aseman ulkopuolelta lähdin yhden mototaksikuskin matkaan. Kun keskustelimme hinnasta, huomasin, että toinen silmä näytti sokealta. No jos se ei ollut, niin sitten oli suunnistustaidoissa pahasti vikaa. Pyörimme ympyrää, ajoimme jopa oikeaa tietä, mutta jostain syystä mies kääntyikin äkkiä jollekin sivukadulle. Pysähdyimme tasaisin väliajoin kysymään reittiohjeita. Lopulta eräs mies selitti minulle englanniksi ohjeet ja neuvoin kuskin oikeaan paikkaan käsillä heiluttaen.

Seuraavana aamuna lyhyen yön jälkeen lähdin ostamaan bussilippua seuraavaan kohteeseen, Rach Giaan. Onneksi toimisto oli korttelin päässä hostellilta, sillä ilma oli tukahduttavan kuuma. Mutta ei, juuri Rach Giaan sieltä ei saanutkaan lippua. Joten ei kun mototaksi alle ja hikisenä toiseen firman toimistoon, josta sain piletin. Yritin kysellä minne minun pitää illalla mennä, mutta nainen huitoi minut istumaan ja odottamaan. Kävikin ilmi, että lippu oli viiden minuutin päästä lähtevälle vuorolle, kun leidi hätisteli minua toimiston eteen pysähtyneeseen autoon. Ei ei, yöbussiin! Korjaustussia tikettiin ja uusi aika tilalle.

Illalla säätö huipentui siihen, että istuin hostellin aulassa, kun vanha mies tuli kaupittelemaan sanomalehtiä. En ostanut, mutta puhelimeni lähti miehen mukaan pöydältä aivan käteni vierestä. Ärsytti lankeaminen tälläiseen klassikkotemppuun, vielä kun olen aina tosi tarkka kamoistani. Paitsi tietty juuri tällä kertaa. Joten ei kun sim-korttia sulkemaan, kaikki salasanat vaihtoon ja niin edelleen. Ollaan nyt sitten jouluun asti ilman puhelinta, perkele. Tietenkään hostellin wifi ei toiminut, joten lopulta menin naapurihotellin verkkoon. *Lisää tähän pari riviä kirosanoja. Ja vielä pari lisää.*

Jotain hyvääkin päivään mahtui: join erinomaisen mangosmoothien katukeittiössä. Kuva siitä on tosin siellä pirun puhelimessa. Mutta maukas oli.

 

Posted with Blogsy

Unohtumaton reissu

Sattumalta siis tapasin Danangin asemalla Easy Riderin eli moottoripyöräoppaan nimeltä Uncle Nine Duong. Tämän sattuman seurauksena lähdimme kahden päivän matkalle moottoripyörän selässä pari päivää myöhemmin. Mikä tuuri minulla kävikään!

Reissun aikana koin Vietnamia, joka olisi muulla tavoin jäänyt itseltäni pimentoon. Ajelimme pieniä vuoristoteitä, peltojen vierustoja, kuluneita siltoja. Yksi joen yllitys tehtiin jopa bambuveneellä. Yön vietimme pienessä Praon vuoristokylässä, jossa hostellin seinällä majaa pitivät kymmenet liskot.

Matkaan mahtui monenlaista:

Pysähdyimme pienen kylän torilla, jossa oli myynnissä muun muassa riisipelloilta pyydettyjä kaloja. Miesjoukko hoilasi karaokea ison telkkarin äärellä, kuulemma tyypillistä toritoimintaa. Tien vieressä tehtiin uskomattomalla vauhdilla savesta kattotiiliä, täysin käsin (ja jaloin).

Vähän matkan päästä kurvasimme vanhan omakotitalon pihalle. Sisällä paukkui valtavalla volyymillä automaattiset silkkikutomapuut. Pian stoppina puolestaan oli maanviljelijöiden talo, jossa nainen valmisti riisipaperia hellalla. Minäkin sain tehdä omani ja todistettavasti oli ihan hyvää, sillä perheen ihanat pikkukoirat kerjäsivät innolla. Valkoiset kyyhkyset majailivat talon pihalla vanhoissa telkkareissa.

Vierailimme myös muun muassa vähemmistökansan kylässä, jossa valmisteltiin seuraavan päivän häitä: pari sikaa oli teurastettu juhlaa varten, naiset valmistivat nuotion ääressä ateriaa. Lapset juoksivat luokseni jonossa pyytämään karkkia. Tunsin itseni siinä kylässä todelliseksi pinkiksi 163-senttiseksi jättiläiseksi.

Osan matkasta ajoimme kuuluisaa Ho Chi Minh Trailia keskellä vuoristoa. Vietnamin sodan jäljet ovat monessa paikassa yhä näkyvissä: yhden kylän keskellä oli valtava pommituksissa syntynyt monttu. Maisemat olivat vuoristossa upean vehreät, ja olipa ihana hengittää raikasta ilmaa! Ohittaessamme kyliä monesti nenään tuli pehmeä kanelin tuoksu, kun maustetta kuivattiin tien varsilla. Jokaisessa pikkukylässä lapset heiluttivat innokkaasti tien vieressä ja huusivat perään hello. Vastaan ajoi moottoripyöriä, joissa kuljetettiin painovoimaa uhmaten kaikkea hirsistä runkopatjoihin.

Tähän päälle vanhoja temppelien raunioita ja yksi ihan järjettömän kokoinen buddhapatsas. Kaiken huipuksi kävin uimassa vesiputouksessa vuoristossa ja paluumatkalla näimme vielä villejä apinoita metsän vierustassa. Voiko nyt enää enempää pyytää?

Upeita paikkoja siis riitti, mutta parasta ehdottomasti olivat tapaamani lukuisat ystävälliset ihmiset. Yksi niistä oli oppaani Uncle Nine. Siinä vasta mukava tyyppi, jolla jutut eivät loppuneet. Ei ollut kysymystä, johon en olisi saanut vastausta, joskus toki ensin vähän juksattiin suomalaista. Naurua siis riitti. Lempinimen taustalla muuten on, että viisikymppinen mies on 21 sisaruksesta yhdeksäs (lapset ovat tosin neljän vaimon kanssa).

Matkan päätteeksi sain käydä Duongin perheen kotona suihkussa, koska juna Saigoniin starttasi vasta myöhemmin illalla. Lisäksi vaimo jopa laittoi minulle illallista! Tämä reissu oli kyllä jokaisen dongin arvoinen ja enemmän. Jos satutte Vietnamiin, soittakaa Duongille. Ei ihme, että hänellä on vakkariasiakkaita, jotka palaavat uudelleen ja uudelleen.

 

 

Posted with Blogsy

Masterchef Hoi An

Hei hei suurkaupungit, terve Hoi An! Ulaanbaatar, Peking, Shanghai, Hangzhou, Nanning, Hanoi. Eiköhän tässä ole saatu ihan tarpeeksi savusumua keuhkoihin koko ihmiselämäksi. Oli aika siirtyä pienempään paikkaan ja vieläpä meren rannalle.

Matka sujui vähän liian hyvin ilmastoidulla yöjunalla, joka saapui aamupäivällä Danangiin. Sieltä tarkoituksena oli jatkaa 40 kilometrin matka paikallisbussilla. Mutta linja-autoasemalle olikin parin kilometrin matka, joten ei auttanut kuin ottaa sinne taksi. Kuski nappasi rinkkani ja vei sen moottoripyörälle. Kyseessä oli Easy Rider, jotka vievät reissaajia moottoripyörän selässä vähemmän tallatuille poluille. Kun kerroin minne matka, mies ehdotti, että veisi minut Hoi Aniin asti. Pienen pohdinnan jälkeen ajattelin, miksi ei. Itse asiassa olin halunnut Dalatiin, jossa moottoripyöräoppaita riittää, mutta aikatauluun se ei oikein sopinut. Olisi kiva mennä pyörällä edes pieni matka.

Mutta eihän se siihen toki jäänyt. Hyvä kauppias kun oli, mies näytti minulle paksuja vihkoja, jotka olivat täynnä reissaajien suosituksia. Kaiken huipuksi yhden tekstin oli kirjoittanut tuttu nimi Helsingistä yliopistoajoilta. Pieni maailma. Joten pääsimme yhteisymmärrykseen parin päivän reissusta, joka starttaa huomenna. Välillä on hyvä saapua paikalle suunnitelmitta, niin niitä syntyy näin, sattuman kautta.

Hoi An on pieni paikka, täynnä turisteja ja satoja räätäleitä. Silti aika hurmaava. Olin buukannut etukäteen hotellista dormin edulliseen hintaan. Paikan päällä minut ohjattiin kellarikerrokseen kahden hengen huoneeseen, jonka jakaisin siellä jo asustavan naisen kanssa. Hän ei ollut paikalla, ja lähdin syömään. Kun palasin takaisin ja menin kysymään avainta respasta, huomasinkin kaikki kamani aulan lattialla. Jostain syystä minulle oli uusi huone, ylemmästä kerroksesta. Eikä tänne ole tullut ketään muuta. Joten dormin hinnalla olen asustellut yksin kivassa ja tilavassa hotellihuoneessa. Aamiainen pannareilla ja hedelmäbuffetilla varustettuna on kivaa plussaa, mutta etenkin mahdollisuus nukkua yksin. Olen jakanut öisin tilan niin hostelleissa, hotelleissa, junissa, busseissa kuin jurtissa. Ensimmäisen kerran kahteen kuukauteen samassa huoneessa ei nuku kukaan muu. Luksusta!

Luksusta oli myös tämän päiväinen ohjelmani. Ruokafiilistelyni nimittäin kohtasi huippunsa. Eilen kävin syömässä Minh Hien -nimisessä ravintolassa. Vietnamilaiset kevätkääryleet ja banaaninlehdessä kypsytetty munakoiso olivat parasta ruokaa mitä olen syönyt vähään aikaan. Onneksi Hoi Anissa moni ravintola järjestää kokkauskursseja, ja myös Minh Hienin edessä oli asiasta kyltti. Niinpä saavuin tänään ravintolalle kello yksitoista ja olinkin päivän ainoa osallistuja. Sain valita listalta kaksi ruokaa, jotka valmistaisimme. Ensimmäinen valinta oli helppo: ne taivaalliset tuorekääryleet. Toiseksi ruuaksi valikoitui paikalliset Hoi Anin pannarit. Keittiö oli käytännössä perheen olohuoneessa ja siinä sitten yhdessä pilkoimme, paistoimme sekä maustoimme. Samaan aikaa kirjoitin kynä sauhuten ylös reseptejä pimeän talven varalle. Pannarit valmistettiin riisijauhoseoksesta, ja paistettaessa mukaan lisättiin muun muassa sieniä ja ituja. Lopulta kullankeltainen paistos pyöräytettiin riisipaperiin mintun, kurkun ja salaatin kera, ja dippailtiin itsevalmistettuun kastikkeeseen. Nam! Kurssi oli paras sijoitus vähän aikaan.

Iltapäivällä lainasin vielä polkupyörän hotellilta ja pyöräilin meren rannalle parin kilometrin päähän. Kengät pois ja jalat aaltoihin.Tyynimeri! Näin pitkälle olen jo päässyt Suomesta lentämättä metriäkään, uskomatonta.

 

 

Posted with Blogsy

Melankoliaa ja matkasuunnitelmia Hanoissa

Nanningista matkasin Hanoihin bussilla, yhteensä aikaa kului kahdeksan tuntia. Rajanylitys tapahtui Friendship Passilla, joka oli nimensä veroinen. Piikkilanka-aitojen sijaan raja-asemaa ympäröi näyttävä suihkulähde, värikkäät myyntikojut ja selfieitä räpsivät hymyilevät rajanylittäjät.

Kiinan puolella saimme bussista laput kaulaan, jotta meidät osattaisiin poimia oikeaan bussiin passintarkastuksen jälkeen. Sitten ihmiset plus kamat golfautoon ja huristellen rajalle. Vähän jännitti, koska minulla ei ollut Vietnamiin viisumia: Suomi on yksi niistä harvoista maista, jonka kansalaiset voivat viettää Vietnamissa 14 päivää ilman läpyskää passin välissä. Mutta asia tuntui olevan onneksi läpihuutojuttu. Ainoa, joka viisumin perään kyseli oli Kiinan rajavirkailija: hän ei varmaan halunnut leimata passia ulos maasta, jos urpo matkailija ei ollutkaan tajunnut hankkia viisumia seuraavaan kohteeseen. Selitys kuitenkin hyväksyttiin saman tien ja hymyillen. Tällä etapilla suurinta jännitystä aiheuttikin golfautosta jalkaani tarrautunut jäätävän kokoinen ötökkä ja Hanoin päässä jo aiemmin mainittu liikenteestä hengissä selviäminen.

Vietin Hanoissa pari päivää. Ilmassa oli hieman matkaväsymystä: parin kuukauden rajapyykki tuli vastaan ja välilllä oli vaikea saada itseään ulos hostellin ovesta. Lisäksi pientä päänvaivaa aiheutti matkakohteiden valinta: Vietnamissa riittää nähtävää, mutta 14 päivään ei voi tai kannata mahduttaa kaikkea kiinnostavaa. Niinpä välistä jäi muun muassa Halong Bay, koska näissä fiiliksisissä en halunnut tunkea itseäni johonkin turistipaattiin vain koska paikka täytyy nähdä. Hetkessä eläminen ei ole muutenkaan vahvuuteni, ja matkasuunnitelmasopan keskellä se tuntuu välillä tavallistakin vaikeammalta.

Pientä ahdistusta aiheutti myös jatkuva myynti ja pysäyttely kadulla, johon tottumiseen menee taas aikansa. Yksi mies jopa tarttui kävellessäni kenkääni ja alkoi kiillottaa sitä. Harmitti myös siksi, että vietnamilaiset ovat aidosti ystävällisiä ja sydämellisiä ihmisiä, mutta helposti huomaan ajattelevani, että mitäköhän minulle taas myydään. Istuin puistossa katukivetykselle ja kuulin jonkun huutelevan hello hello selän takana. En reagoinut mitenkään, mutta sitten viereeni ilmestyi mummeli, joka hymyillen antoi minulle sivun sanomalehteä alustaksi. Tunsin oloni alhaiseksi, koska olin olettanut, että joku kauppaa minulle matkamuistoa, ananasta tai jotain siltä väliltä. Mummo halusikin vain tarjota apuaan hyvää hyvyyttään. Paikallisten ystävällisyydestä hyvä esimerkki oli myös ensimmäisenä iltana ravintolassa viereeni istunut työntekijä, jonka kanssa päädyin juttelemaan reilun tunnin ajan muun muassa Alvar Aallosta: tarjoilija kun oli päiväammatiltaan arkkitehti.

Turisteja varoitellaan täällä jatkuvasti huijauksista. Useimmiten se tarkoittaa, että palveluista voi joutua maksamaan ylihintaa, jos ei tiedä etukäteen oikeaa hintahaarukkaa. Toki on typerää joutua maksamaan moninkertainen hinta, mutta olen ottanut periaatteen, että jos hinta on minulle kohtuullinen ja budjetin rajoissa, voin sen maksaa. Helposti sitä rupeaa vänkäämään summista, joilla on pieni merkitys omalle matkabudjetille, mutta myyjän päiväpalkassa merkitys on jo iso. Etenkin Vietnamin kaltaisissa maissa, joissa käytetään miljoonia iskee helposti rahasokeus, eikä muista, että 10 000 dongia on vain 40 senttiä. Kävin Hanoissa myös vietnamilaisista naisista kertovassa museossa, josta mieleen painuivat etenkin katumyyjänaisten tarinat: kuinka he joutuvat jättämään perheensä maaseudulle ja tulemaan kaupunkiin työskentelemään aamusta yöhön, jotta saavat rahaa ruokaan ja lasten koulutukseen. Siksikin kannattaa miettiä, onko itselle tarpeen riidellä paristakymmenestä sentistä.

Kuulin ohimennen Hanoissa toisen ulkkarin kuvaavan kaupungin katuja yhdeksi valtavaksi ostoskeskukseksi. Osuvasti sanottu: katumyyjien lisäksi kivijalat pursuavat hyvin erikoistuneita kauppoja. Yhdestä saa pelkkiä nappeja mutta kylläkin kaikenlaisia mahdollisia nappeja, toisessa kaupataan satoja erilaisia kutsukortteja. Jos jokin ajatus on tässä reissussa vahvistunut, ainakin se, että tavara ei tästä maailmasta todellakaan lopu. Eikä onneksi myöskään ystävälliset ja avuliaat ihmiset.

 

 

 

 

 

Posted with Blogsy

Sunnuntai-illan huumaa

Päivä ei ehkä ollut ihan parhaasta päästä. Olin Nanningissa, ilman karttaa. Lapset tuijottivat suu auki ja osoittelivat sormella. Eksyin, kun yritin karistaa perästäni harmittoman mutta rasittavan miehen, jonka mielestä olin siinä hikisenä likaisissa vaatteissa sex and beautiful, so sex. Miehestä pääsin eroon, mutta ei hajuakaan minne olin kävellyt. Onneksi erään hotellin portsari hommasi minulle taksin ja taksikuski jopa pyöristi hinnan alaspäin.

Olin saanut Vietnamista tulleilta huonekavereilta dongeja juaneita vastaan ja kaupan päälle vielä piraatti-Lonely Planetin. Kaikki oli siis valmiina lähtöön.

Kello oli kymmenen sunnuntai-illalla ja lähdin ostamaan viereiseen kioskiin vettä aamulla alkavalle bussimatkalle. Mutta jos menisin vielä ylös parinkymmenen metrin päähän, joen varrelle, rantabulevardille? Siellä en ollut vielä käynyt.

Ylitin ruuhkaisen tien, nousin portaat ja mitä kohtasinkaan. Ensin luulin, että kyseessä oli jokin flash mob. Kolmisenkymmentä naista ja miestä tanssi pomppivaa koreografiaa popin tahtiin. Mutta ryhmä ei ollutkaan ainoa. Parinkymmenen metrin päässä breikkarit tekivät vuorotellen temppuja. Heidän vieressään pienempi naisten ryhmät suoritti vauhdikasta koreografiaa sulkapallomailat kädessä. Seuraavana vastaan tuli keppien kanssa taiteilevia tanssijoita, jotka aloittivat kokouksen vanhan, tupakkaa polttavan valmentajan kanssa.

Kiinalaisen tapaan ei haitannut, vaikka kymmenen metrin päässä toinen ryhmä popitti eri musiikkia vaatekaapin kokoisesta kajarista, joka oli köytetty nokkakärryihin. Jokainen keskittyi täysillä omaan juttuun. Pareja tanssimassa argentiinalaista tangoa, vieressä toiset harjoittelivat cha-chata pikkuhameissa. Ohjaaja antoi neuvoja musiikin päälle mikrofoniin. Kymmeniä eri ikäisiä pareja tanssimassa pitkää koreografiaa kiinalaiseen perinteiseen musiikkiin. Jäin seuraamaan lumoutuneena, kuinka keski-ikäinen pari pyörähteli keskittyneesti pitkin katua.

Kellertävät katuvalot valaisivat näyttämön, takana vilkkuivat pilvenpiirtäjien neonvalot. Puoli yhdeltätoista kaikki oli ohi. Ihmiset pakkasivat tavaransa ja lähtivät. Minä hymyilin.

Tämä on matkustamisessa yksi paras juttu: olla sattumalta oikeassa paikassa, oikeaan aikaan. Miettiä sitten Suomessa jokin pimeä talvisunnuntai, että siellä ne Nanningissa varmaan taas tanssivat kadulla tangoa.

Posted with Blogsy